Käy kanssani.
Käy kanssani kyliä kiertämähän,
ilo kylien kujilta kurkkaa,
monet viistoiset töllit ne virnistää
ihan ylpeetä vasten nurkkaa!
Jos tunne et riemun rippuistakaan,
käy kanssani, niin sinä löydät
sen pitkien penkkien pirteissä vaan,
ja missä on pitkät pöydät!
Hämyhetket siellä sen hetkiä on,
kas silloin se pankolla makaa,
tai hyppää tuoreena, nuorena niin
yhä pitkien piippujen takaa.
Kas siellä kun juhla ja juhannus on
tai joulua pahnat peittää,
sitä otraisen kallista kannua niin
ne huulilta huulille heittää.
Siell' elämän onni se ehtymätön
ain uhkuu uljasta voimaa,
siell' uudestisyntyä sammunut voi
syttyä uudesti soimaan.
Vanha-Kalle.
Kyläveräjän luona se kyhjöttää
viis-kyynärän mittainen mökki,
sen ikkunalaudat on irrallaan,
koko ikkuna pieni on luukku vaan,
savupiippu on pudonnut puoleen.
Se Vanhan-Kallen on mökkinen,
hän setä on kaiken kylän,
hän lapsille laittavi tuohiset puukot,
kun kaitsevi kesäisin karit ja uukut
ja lämpimän leivän noutaa.
Kyläveräjän raskas vingunta
vuoskymmenten soitto on hälle.
Syys-synkät hän riihivaarina astuu,
lämpimän kiukaan ääressä kastuu
se toinen, näkevä silmä.
Ei kurjuutta kuikuta itkein hän:
-- Mutt' ollut kystä on kyllin,
vaan siitä mun silmäni joskus kastuu,
kun aattelen, kuka mun jälkeni astuu
ja setä on kaiken kylän?
Virkku ja Heikki.
Virkku on eessä,
Heikki se reessä,
vaaripa neuvoja antaa.
Heikki se ohjaa
keskellä pohjaa
reen kuten juuriikin miesi.
Vanha ja harmaa
Virkku jo varmaan,
Heikkipä pien' piimäparta.
Kas, miten sentään
Virkkukin lentää!
Miehensä lie aika Heikki.
Vaari jo nauraa,
Virkulle kauraa
Heikki kun aitasta heittää:
-- Aika mun voittaa,
vuoro sun koittaa
ajon, työn ohjissa kestää.
Puhteella.
Nurkassansa vaari
veistää pientä kauhaa,
Pikku-Matti pauhaa,
työnä pyssyn kaari.
Isä tuosta vestää,
höllää reen puuta,
puree Halli luuta,
Hallin hammas kestää.
Maija-sisko kutoo
Pikku-Matin sukkaa,
Matti aina hukkaa, --
joka kinnas putoo.
Äidin rukki pyörii,
sitten hiljaa lakkaa,
äiti tulta takkaan
korjaa, aina hyörii.
Aapis-kirjan sieppaa,
Matille sen antaa,
leivät pöytään kantaa,
sukkelasti kieppaa.
Kaunis pere työssä
tulen tuikkehessa,
kaunis ottaessa
rauhan unta yössä.
Paimenessa.
Kali-kali-lali-kali kellot kalkkaa,
liki suon laitaa Punike kulkee,
Kirjopa torkahti mättään kylkeen,
uniset silmänsä puoleen sulkee,
antaa purra
hyttysen julkeen,
yövirsi-vieraan.
Kiertää Mansiken jälkiä sonni,
keihässarvinen, kyytökäs Onni,
kiertää, mylvii, -- iloja se luuli,
kantoi veikeän viestin tuuli --
Vuoren rintaa paimen kiipii,
pellavatukka Maijan-Kustaa,
pikkunen pussi se selässä keikkuu,
kun hän vuoroin juoksee ja hiipii,
mielessä valkean koivun leikkuu
ja luikurituohen taitto.
Ennätti vuoren korkeimman kohdan,
laajalti siitä silmä jo kantaa,
-- Naapuripitäjän kirkontorni
nousee etäintä taivaanrantaa.
Tuolla on Juttilan tuulimylly,
hiljaa noinko se ikänsä jauhaa,
tuollapa taatan torpan tienoo,
tuolla vain korpea, korven rauhaa. --
Istuu Kustaa ja katse lentää.
Silloin viekas veitikka hiipii,
ystävä ylin se jo pensaasta kurkkaa,
Kustaan korvaan se simapillin pistää,
päivän lämpimän helmaan raukee
hiljaa Maijan pellavatukka,
painuu mättään valkea kukka
ja unten maailma aukee.
Näkee paimenkuninkaan jalon
-- sai siitä muorilta kirjan äsken --
Davidin puoltavan poloa maataan,
näkee lingon, mi Goljatin kaataa,
sitten taivaan kultasen talon,
vehreät niityt ja Isän sen harmaan,
mi enkelikarjoja kaitsee. --
Keikkuu ketterä liuhuhäntä
orava oksalla, juonia kutoo,
heittää kävyn, ja alas se putoo
Kustaan käteen. Taivas niittynsä
hetkessä sulkee, --
pian soi luikurin leppeä ääni,
karja jo kotio kulkee.
Metsässä.
Kas, aina mun mieleni kirkastuu,
salo sankka kun kaartuvi eessä,
kun latvoja puiden kulkevi kuu,
lyö lainehet varjoja veessä.
Sinipiiat ne huntua huiskuttaa:
tule pois, ole metsien miesi!
Sinä aattele: pohjassas, erämaa,
tuli tuikkii, tuntoni liesi.
Keväthangella hirveä hiihtää saa,
soi mökkiin tetrien peli;
oi, onnellinen, kenen osa on niin,
ken metsien elämän eli!
Jää tänne jo, oi! jää tänne jo, oi!
Älä metsien impeä hyli!
On maailma kylmä, ja lämmin vain
sinilieska on metsän syli.
Näin houkutus soi. Tämä ainainen
minun ollut on verteni veto.
Minä tulen, minä tulen, -- nyt hyvästi jää
elon kirjavan-kiljuva keto.
Korpien miesi.
Kas korvessa miesipä näyttää saa,
mitä voima ja kunto ne voipi,
näet siellä kun koikkuvi korpit vaan,
ja honkien parrat soipi,
ja hän yksin tarttuvi kuokkaan kiinn'
ja jättiläis-jälkeä jättää niin,
luo sarkansa kalliin ja kantoisen
ja luopi sen laulellen!
Ei korvessa aikaa voivotteluun,
teräs-terveitä luita se vaatii,
ja siksipä korpien kontio myös
ain laulunsa lujaksi laatii.
Sitä laulaa se, vaikka jo hallat kaas',
se nousee, kylvää ja laulaa taas,
ja korpi se tähkänsä täydentää,
syvä sulaa kirsien jää.
Sen täytyy! Rivien kirvota myös,
kova korpien aatran kärki.
Kova korven karhun silmä, ja sees,
unen houreita ei elä järki.
Niin kaunis on maa-emo, hän sen ties,
niin kaunis on kotipirtin lämmin lies,
sen kalliinpa kaipuu se korpeen vie,
on uljaan uskoon se tie.
Viel' ei viikkkoista vilua.
Humahtivat harvat hongat.
Havahtivat miesten mielet:
viel' ei viikkoista vilua,
jos on mieltä miesten päässä,
mieltä päässä, pontta käessä,
sydämissä suurta tulta.
Viel' ei viikkoista vilua,
eipä hädän häiventänä,
jos on peltoa perannet,
turpehesen turvannehet.
Muu kun häipyypi, häviää
mailman markkinatiloilla,
ei pakene pellon pinta,
eikä mene metsän onni,
jos on oikein osannet
sitä nostea hyvästi.
Min on sarkasi syvennät,
sen ylennät itseäsi,
sen kun soitasi ojitat,
ojitat oman sydämes
tiedon siementen tilaksi.
Siin' on onnesi, osasi,
lastesi laatuisin peru.
Aate -- aine.
(Katkelma.)
Aate ilman aineen tukee nälkätielle viedä voi,
mut ei suinkaan siltä tieltä voiton torvet meille soi,
vasta, koska vauras kansa tuntee vahvan selkäpuun,
urasta silloin uskaltaa se myöskin aatteen taisteluun.
Mut on yksin nousu työläs, kompastaa se polku voi,
sikspä ajan-hengen meille yhteishuudot huimat soi:
käsi käteen, kylki kylkeen kaupan sekä pellon työn,
näin me uuden päivän luomme, hävitämme häijyn yön.
Kaikki yhden, yksi kaikkein puolesta kun kerran käy,
nousee kaikki, puutteen tiellä kulkijaa ei ketään näy.
nousee kaikki aineen tiellä, tiellä aatteen samaten,
tuntein suuren veljeshengen käyvän kautta sydämen.
Silloin yöhön syttyy tähti, tähti kirkas päälle pään, --
jo ne ajat armahuiset aavistuksen silmin nään:
kasvaa näillä tienoin kansa yhteisonni omanaan,
hoitain suurin Suomen-tunnoin isäin pyhän perimaan.
Kestää silloin, tulkoon tuiskut, tulkoon vaikka ukkossää,
leimahtakoon taivaspalot, hyrskyköhön hyinen jää!
Aatteen suojiin kun käy kansa varmin aineen askelin,
ei sen päälle pakkopaitaa panna käskyin korkein!
Loppulaulu.
Minä aattelen järveä lahtineen
ja sen lahden suulla on saari,
ja ympäri korpea, korpea vaan
ja ylhäällä taivaan kaari.
Sen lahden kaislikon katveesen
se soutaa sorsien joukko,
taas kalliorantaa kaarrellen
repo hiipii, tai jänö-houkko.
Ja kohoaa kummulla rannan sen
tupa pieni ja pihlajat pihan.
Ilo ilku siellä ei valheinen,
ei viiltele viestit vihan.
Mut sen asujan rinnassa aarnio on
niin syvänä, sammumatonna,
ilo kaartuvi ylitse kattonsa sen
niin laajana, loppumatonna.
Hän perkaa peltoa, niittyä myös,
on onnensa kuokkia, kyntää,
saa siitäpä voimia sielu ja käs',
lujan saapi hän luisevan ryntään.
Ei murra myrsky, ei sorra syy,
ei kaatele kateet, hallat,
näet korpi se poikansa kumppani on,
ne yhtyy ylpeät vallat!
Ja iltana lauhana lauantain
kyly lämmin on kyntäjän tuttu,
kylyn jälkehen pirtissä piippuineen
käy huoleton, juureva juttu.
Yli yönsä hän nukkuu kaunis niin
kuin korvessa vainen voipi,
ja herää aamuhun sunnuntain:
kas, viidakon virret soipi!
Ja tuoltapa takaa järven sen
saa naapuritorpan sauhu,
ja kotoinen Halli se haukahtaa,
käy korvessa kaikujen pauhu. --
Elon vyyhtipä siellä se selventi,
se ehjänä, armaana aukee,
saa rauha niin suuri ja seppelpää,
kun raataja iltaansa raukee.