HELENA (Itsekseen). Vai ovat asiat sillä lailla?! Siinä se nyt on.
(Puiden toista nyrkkiään toisen käden kämmentä vastaan.) Enkös minä
ennustanut?! Enkös minä ennustanut?! Reetu parka! Semmoinen kaikin
puolin kunnon mies ja tuommoisen heilakan kanssa yhteen joutui. On ne
miehet, toden perään, kummallisia! Ikämies jo itse, mutta nuorta ja
muhevaa vain mieli himoitsee. Niinkuin ei minuntapainen olisi hänelle
saman veron tehnyt. Vaan eipäs ottanut, vaikka olisi ollut saatavissa.
Nuoren linnun paistia vain vielä piti maistaa. Mutta karvaalle se
taitaa nyt tuntua. (Ikkunan kohdalla.) Kah, siinähän se Laina yksin
tuleekin. (Menee ovelle, työntää sen auki ja samalla astuu eteiseen ja
sitte sisään.)
LAINA: Helenakos täällä on? Ja yksin?
HELENA: Niin. Mutta yksinkös Laina tuleekin?
LAINA: Kenenkäs kanssa? Tulinpahan vähän Auraa ja hänen lastaan
katsomaan. Mutta äitipä ei taidakaan olla kotona, koska Helena on
kotimiehenä, ja pikkanen näkyy nukkuvan.
HELENA (Pisteliäästi). Minnekäs se kavaljeeri jäi, jonka kanssa äsken
niin hauskasti käveltiin ja kronkamoitiin?
LAINA: Manuko? Minne lienee mennyt omille teilleen, -- en häntä sen
enempää udellut. Vai jo ehti sekin Helenan silmiin pistää?
HELENA: Ehti, ehti. Eikä vain minun. Ja pahasti lienee pistänytkin.
LAINA: Herra Jesta! Kaikkia sitä kuuleekin! Eikös sitä ihmisten kanssa
enää saa kävellä eikä puhellakaan?
HELENA: Jokohan se nyt niin vain viatonta on?! Mitäpähän siitä
Vilppukaan olisi sanonut, jos olisi ilvettänne ollut näkemässä?
LAINA: Ilvettä? Ja mitä Vilpulla sen asian kanssa on tekemistä?
HELENA: Jassoo? Vai ei ole? Sitten olenkin taitanut erehtyä.
LAINA: Parasta on olla liikoja luulematta, niin ei erehdy.
HELENA: Vai niin päin se asia sitte onkin kääntynyt? Jo nyt kuulin,
mitä kuulemani piti.
LAINA: Niin päin se on kääntymättäkin ollut, kun ei vain juokse juoruja
kantelemassa ja omiaan lisää panemassa, niinkuin muutamilla ihmisillä
näkyy olevan tapana tehdä.
HELENA: Kes, kes! Kovinpa Laina nyt näkyi sanani sydämelleen ottaneen,
kun noin minun, vanhan ihmisen, nokalle hyppää. Parasta taitaa olla
sitte, että ajoissa silmiäni suojelen ja lähden tieheni. Hyvästi vain!
Ja hyvää jatkoa, mampsel Telso. (Poistuu närkästyneenä.)
LAINA: Hyvästi, matami Häkkinen. Älkää nyt vain kovin paljon liikoja
lasketelko seuraavassa talossa, ha, ha, ha. (Hyräilee itsekseen, menee
ja katsoo kätkyeeseen, vaan palaa sitte pöydän ääreen ja istuutuu
ikkunan eteen. -- Vasemmanpuoliselle seinälle koputetaan.) Joku
koputtaa seinään! (Hypähtää seisoalleen.) Mitä se on? Varmaan joku
merkki Auralle. (Kuuntelee kotvan. Vähän ajan kuluttua uusi koputus.)
Taas! Se on selvä: se on sovittu merkki! Ja Reetu on poissa. Mutta
missä Aura sitte on? Ei, -- kyllä minä lähden, pujahdan tieheni. (Aikoo
mennä ja aukaisee oven, jossa samalla tulee hänelle vastaan)
MANU (Hämmästyen). Laina!
LAINA: Manu! Vai niin?! Ympäri käydään, yhteen tullaan!
MANU: Niin, tuota, näin sinun lähtevän tännepäin, niin ajattelin, että
annapas, lähden vielä perässä ja katson minne se menee.
LAINA (Merkitsevästi). Ja sen vuoksi otit ja koputit ensin
varovaisuuden vuoksi tähän Ahkion asunnon seinään, ha, ha, ha, ha?
MANU (Julkeasti). Minäkö?! En, jukoliste, koputtanutkaan. Tulin suoraan
sisään niinkuin suora mies ainakin. Mitä hittoa minulla olisi ollut
seinään koputtamista?!
LAINA (Pilkallisesti). Siis vain muuten minun perässäni juoksit?!
MANU: Oletpa sinä nyt mokoma! Tiesinhän minä, ettei Aura ollut kotona,
kun hänen tuolla kujalla näin seisoskelevan, ja Häkkisen Helena täältä
juuri ikään läksi.
LAINA: Uskoako pitäisi tuota todeksi? Mitäs varten sitte tänne nyt
tulit?
MANU (Ottaen Lainaa käsistä). Sitä varten, että tiesin tapaavani sinut
täällä yksin juuri tällä hetkellä. Sitä varten, että täällä, kenenkään
ihmisen näkemättä saisin painaa sinua poveani vastaan. (Kietaisee
kätensä Lainan ympäri.)
LAINA (Tuupaten häntä pois). Ei, anna olla! Ei tule siitä mitään.
MANU: Vai ei? Ja miks'ei, jos saan luvan kysyä?
LAINA: En usko sinun vakuutuksiasi.
MANU: Jos et, niin minkäs sille sitte mahdan.
LAINA: Taidatpa ajaa kahta jänistä takaa samalla kertaa.
MANU: Mitä tuolla tarkoitat?
LAINA: Kyllä sen hyvin ymmärrät sanomattanikin.
MANU: En, jukoliste, vähääkään. Turhaan minua nyt turhasta epäilet,
Laina.
LAINA: Sepähän kohta nähdään, kenen vuoksi tänne oikeastaan tulit!
Äsken vielä tuolla tiellä minulle vakuutit minua rakastavasi, vaan
tuskin olin silmistäsi poissa, kun jo tänne toista tavoittelemaan
tulit. Eiköhän siinä ole totuus, joka ei pala tulessakaan?
MANU: Mutta minäpä sen sinulle todistan, että niin ei ollut laita.
LAINA: Sen saatkin heti tehdä, sillä tuossa näkyy Aura jo tulevankin.
Minä siis lähden.
MANU: Etkä. Minä lähden. En tahdo tänne jäädä, kuuletko sen, Laina.
Pujahdan tästä aidan yli vasemmalle. Vaan sinä et saa sanoa hänelle
minun täällä käyneen. Lupaatko sen, lupaatko sen? Sillä sinun tähtesi
vain tänne tulinkin. Uskotko sen nyt?
LAINA (Myöntyen.) No, no!
MANU: Siis -- iltasella tavataan taas? Eikö niin? Talolla?