Oi, riemu suuren-suuri nyt rinnassani soi,
ja kiittämättä Korkeint' en olla voi, en voi,
kun taistoiss' oltuanne edestä isänmaan
taas teidät kaikki kolme tuoss' eessäin nähdä saan.
Tää totta oikein onko, eik' unta, unta vaan?
Ah, aaveitako vainen te ette olekaan?
Ei! Taistotamineissa sodasta palanneen
nään teidän nyt, ja teille ma kunniata teen.
Niin nuoret viel', oi, ootte ja sentään kokeneet
niin paljon, paljon nähneet ja paljon taistelleet.
Ah, vaihtaa koulun saitte te sodan näytelmiin,
sen läksyt sodan läksyyn, sen kirjat kivääriin.
Ja missä taistoin myrskyt ne mylvi, pauhas, soi,
ja tulta, salamoita maa, taivas salamoi,
siell' omin ehdoin eestä soditte Suomenmaan,
ja vaivojanne ette te vaikeroineet vaan.
Nyt reippain', uljahina — oi, kiitos Jumalan! —
nään teidän urhoteiltä ma kotiin saapuvan.
Niin monta sankar’kuoloon vapauden taisto vei,
vaan teille sankarhaudat viel' auennehet ei.
Niin liki kuolon arpa kyll' usein lankesi,
se veikon vierimmäisen ett' etsi, saavutti,
ja veri vierellänne maan, hangen purppuroi,
kun surman nuolet suihki ja sodan pauhu soi.
Niin liki kuolo kulki, löi surman salamat,
niist' että puvussanne on merkit puhuvat,
ja veriruusun kalliin teist' yhdeltä ma nään
siell' auki puhjennehen lävitse olkapään.
Mut reippain', uljahina — oi, kiitos Jumalan! —
tuoss’ eessäin nään nyt teidät, ja riemuin huudahdan:
oi, onneani oivaa, iloan' ihanaa,
kun sankareita suotiin mun maallein kasvattaa!
Oi, riemu suuren-suuri mun rinnassani soi,
ja kiittämättä Korkeint' en olla voi, en voi,
kun kotiin tervetulleiks nyt jälkeen taisteluin
ma lausun teidät, lausun, oi, lausun riemusuin!