Pieni tuli pilkoitti syksy-yössä. Yksi ainoa tuli, sillä oli jo sydänyö.
Koko kylä nukkui. Jumalanäidin juhlan jälkeen, joita oli kylässä
vietetty, otti se makeita unia. Se oli ollut yhteinen elojuhlakin,
sillä viljat oli jo leikattu ja kohta korjattukin. Siksi se uni oli
sitäkin utuisempaa.
Mutta yksi ihminen valvoi kylässä. Se oli Manun Mari, kylän kukkein ja
kunniallisin tyttö. Hän heittelihe vuoteellaan ja väänteli käsiään.
Tuontuostakin nousi tuskanhuokaus rinnastaan:
— Voi, voi, nyt olen kuolemaan tuomittu. Tämän- sekä tuon-ilmainen
tilani on mennyttä!
Mutta sitten hänen mielessään välähti jotakin. Hän nousi hiljaa ylös,
kenenkään kuulematta, hiipi ulos ovesta ja meni aittaan. Siellä pani
hän pyhävaatteet yllensä, pisti tulitikkuja taskuunsa ja syöksi
syksy-yöhön. Sitten hän riensi rantaan, työnsi venheen vesille ja
souti sillä salmen yli kalmistosaareen. Tuuli kävi kovasti selältä, ja
kalmiston kuusien kohinaa säesti variksen kaamea vaakunta. Mutta Manun
Mari ei nyt mitänä pelännyt. Ei hän kamonnut vainajain valituksia,
kummitusten kulkua, ei pahainhenkien ilakointaa Hiienvaaralla.
Rivakasti hän veti veneen kalmiston rantaan ja juoksi yli kalmalautojen
ja kaatuneitten ristien rukoushuoneelle, joka oli kuusikon keskellä.
Päästyään eteiseen, risti hän pikaisesti silmänsä, avasi oven, joka
aina kamottavasti narahti, ja meni rukoushuoneeseen. Siellä risti
hän taas silmänsä ja sytytti tuohuksen. Se sattui olemaan juuri
jumalanäidin kuvan edessä, ja nähtyään nuo vakavat vaskikasvot, lankesi
Mari polvilleen kuvan eteen ja rupesi rukoilemaan:
— Anna anteeksi, pyhä pohrotsa! En minä olisi sitä mitenkään tehnyt,
en. Mutta minä unhotin itseni, unhotin ihmiset ja sinut. Voi, voi,
anna anteeksi! Minä rakastin häntä, ja kun hän niin armahasti kuiski
korvaani, niin se tapahtui. Voi, voi, armahda minua jumalanäiti! Hän
kyllä sanoi minut ottavansa, mutta sittenkin se oli suuri synti, sangen
suuri synti. Armahda minua! Se tapahtui juuri tänä iltana, sinun
juhlasi pyhänä iltana, ja sentähden se oli kahta kauheampi synti.
Armahda minua! Mutta minkä minä sille voin, kun unhotin itseni, unhotin
kaikki. Puolen vuoden päästä minä hänen tapasin, pitkän puolen vuoden
päästä ja minä rakastin häntä, ja sentähden minä olin kuin hullu hänen
luonaan. Voi rakas jumalanäiti, anna anteeksi tämä räähkäni, ja pelasta
minut, tuo rauha sydämeeni! Mutta ei, et sinä tuo rauhaa, et anna
anteeksi, voi, voi, voi...
Hän ihan itki rukouksensa lopussa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä,
ääni oli särkynyt, ja kädet tekivät tuhkatiheään ristinmerkkejä. Mutta
rauhaa hän ei saanut.
Hän katsahti kuvaan. Tuohustulen tuike loi sen piirteille varjoja,
ikäänkuin eri ilmeitä. — Mene luostariin, vaella Valamoon, tuntui se
sanovan. Ja samalla tuntui kuin niin olis sanoneet kohisevat kuuset,
niin kuiskinut syyllinen sydämmensä: Mene luostariin, pane siellä
tuohus jumalanäidin eteen ja rukoile _siellä_ häntä, — täällä on
mahdotonta saada sellaista syntiä anteeksi.
Niin, luostariin, luostariin! Siellä se synti anteeksi annetaan,
pois pyyhitään. Siellä on isompiakin ihmeitä tapahtunut, siellä on
suurempiakin syntejä anteeksi annettu, — sinne! Kiitos, jumalanäiti,
että minulle sellaisen neuvon annoit! Sinne menen, sinne, tuonne pyhään
saareen, panen tuohuksen kuvasi eteen ja rukoilen, — ja sinä annat
syntini anteeksi.
Vielä kerran hän teki ristinmerkin ja polvistui kuvan edessä; sitten
hän nousi, sammutti tulen ja läksi ulos.
Siellä ulkona kohisivat kuuset yhtä kolkosti ja varis vaakkui yhtä
kamottavasti.
Tuli oli sammunut syksy-yöstä.
* * * * *
Kaukana mereltä tuikkavat himmeät tuloset. Pyryisessä talvi-ilmassa
eräänä joulunpaastoiltana taivaltaa Laatokan selkää nainen ja pieni
poikanen. Heillä on vahvat vaatteet ja ilma on kohtalaisen lämmin,
jottei ole vaaraa paleltumisesta. Mutta eksymisen vaara on pahempi:
Pyry saattaa saeta ja tie häipyä, ja he joutuvat harhaan. Mutta
tuikkaahan tuolta Valamonsaaresta tuloset, — ne saattavat estää
eksymisen.
He pyrkivät kiireellä eteenpäin. Nainen edellä, poikanen perässä.
Poikanen kysyy naiselta:
— Maammo, mitä varten me menemme monasteriin?
— Siellä on jumalat, poikani.
— Minkälaiset ovat monasterin jumalat?
— Ne ovat hyvät ja armahtavaiset.
— Eikö meidän sasoonan jumalat ole yhtä armahtavaiset?
— Elä kysele sellaista, poikaseni!
Poikanen vaikeni, nainen huokasi.
Pyry rupesi sakenemaan, mutta Valamon tulet vielä tuikkivat.
— Emmekö me eksy, maammo? kysyi poikanen.
— Emme, poikani; emmehän ole eksyneet, vaikka niin monta viehkatonta
järveä ja tietöntä saloa olemme matkalla kulkeneet. Tässähän on vielä
viehkatkin...
— Mutta jospa ne ovat väärät, eivät vie monasteriin.
— Kyllä ne vievät, sanoi maammo, mutta huokasi kuitenkin.
Alkoi sataa yhä enemmän. Poikanen jatkoi kyselyään.
— Kuinka sitten kävisi, jos me eksyisimme?
— Ole vaiti, poikaseni, emme me eksy. Tuikkaahan tuolta monasterista
tuloset, kuljemme vaan niitä kohti, kyllä pääsemme päähän.
— Mutta jospa ne sammuu.
— Ei ne sammu. Munkit, pyhät miehet siellä läpi yön rukoilevat, — ei ne
tulet sammu.
— Mutta eikö ne munkit väsy? Eihän maammokaan voi koko yötä rukoilla,
vaan kun kotvasen kumartelee jumalankuvan edessä, niin sammuttaa
tuohuksen ja käy vuoteelle.
— Voi, sehän se juuri onkin, ajatteli maammo, mutta pojalleen ei mitään
virkkanut.
Pyry kävi sakeammaksi. Viehkat alkoivat häipyä ja luostarituletkin
rupesivat himmeämmin tuikkamaan. Nainen huokasi sydämmessään:
— Jumalanäiti, pyhä pohrotsa, elä umpea tietä, elä häivytä viehkoja! Ja
jos nämä teet, niin elä sammuta monasterin tulia! Päästä minut pyhälle
saarellesi! Päästä minut täyttämään lupaustani, syntiäni sovittamaan!
Poikanen sanoi:
— Mutta nyt sammuivat monasterin tulet. Nyt ne munkit kävivät maate.
Sanoinhan minä että ne väsyvät.
— Ei ne väsy, elä usko, — ne rukoilevat pimeässäkin.
— Mutta näkeekös pimeässä rukoilla?
— Näkee poikaseni, sillä jumalat ovat jokapaikassa.
— Onko ne meidän sasoonassakin?
— On.
— Mutta miksi ne eivät ole yhtä hyviä?
Maammo ei voinut siihen mitään virkkaa.
— Olisikohan jumalat tässäkin? kysäsi poikanen arasti.
— Kyllä, ovat.
— Mitähän jumalat tekisivät, jos me eksyisimme? Itkisivätköhän?
— En tiedä; itkisivät, jos olisimme synnittömiä.
— Emmekös me ole synnittömiä? Olethan sinä ainakin, maammokulta.
— Voi, huokasi maammo sydämmessään.
— Mutta jos ei jumalat itkisi, niin itkisiköhän taatto, joka meni
taivaaseen?
— Itkisi.
— Mitenkä taatto meni taivaaseen?
— En tiedä sitä, poikaseni.
— Olikohan silloinkin pyry, ja rupesivatko viehkat häipymään ja tulet
sammumaan?
— Voi, eihän sitä tällaista tietä taivaaseen mennä, toisenlaistahan...
— Emmekös me sitten mene taivaaseen? Eikö monasterissa ole taivas?
kyseli poikanen.
Maammo ei osannut taaskaan mitään vastata.
Sakeneva pyry oli viehkat kokonaan häivyttänyt ja luostaritulet
sammuttanut. Naiselta oli päästä hätähuuto, mutta hän ei tahtonut
poikaansa säikyttää. Sydämmessään hän itki ja huuti: jumalanäiti,
pelasta minut!
He olivat astuneet syrjään tieltä ja siellä oli paksusti lunta,
puolipolveen. Poikaselle se oli jo vaivaksi, mutta nainen riensi
kiireesti eteenpäin.
— Maammo, minua alkaa jo väsyttää —, eikö sinua?
— Ei.
— Miks'ei?
— Minä tahdon päästä monasteriin.
— Miksi sinun pitää päästä monasteriin?
— Rukoilemaan.
— Miksi maammon pitää päästä monasteriin rukoilemaan, — etkö olisi
voinut kotona rukoilla?
— Suurien syntien vuoksi.
— Onko maammollakin syntiä? kysyi poikanen ihmetellen.
— On, poikani.
— Mitä syntiä?
— Elä poikani sellaisia kysele, koeta vaan päästä perästä!
He panivat viimeiset voimansa ja koettivat päästä eteenpäin. Mutta
ennen pitkää pieni poikanen uupui ja jäi lumeen, eikä nainen voinut
yksin eteenpäin kulkea. Hänenkin täytyi pysähtyä, ja siihen he jäivät
keskelle aavaa Laatokan selkää pyryn ja yön keskelle. Yrittihän nainen
vielä poikaansa kantaen eteenpäin kulkemaan, mutta silloin huomasi
hän omain voimainsa menneen. Lumi kertyi heidän ympärilleen keoksi
ja kastoi heidän vaatteensa. Nainen koetti käsillään estää lumen
kasautumista, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Heitä alkoi jo
palella.
— Jumalanäiti, rakkaan poikasi ja kaikkien pyhien ihmisten tähden,
armahda minua! Elä jätä minua keskelle meren selkää kuolemaan! Päästä
minut monasteriin, suurta syntiäni sovittamaan...
Näin nainen, ja itku oli kurkussa. He koettivat vetäytyä toinen
toistaan lähelle, mutta ei se paljon lämmittänyt. Tuonelan jääpurret
alkoivat suonissansa soudella. — —
Lunta tuli, tuli. Selältä alkoi puhaltaa hyinen tuuli, — myrsky nousi.
Viehkat olivat katketa kauheassa tuiverruksessa. Yö oli, pimeä oli.
Onnettomat jo olivat lumen sisässä. Heidän jäsenensä värisivät, kätensä
olivat jäässä. Poikanen itki, nainen hädissänsä huusi: Jumalanäiti,
jumalanäiti, saata edes luuni luostarimuurien sisälle! — —
Puoliyön aikana selkeni ilma. Myrsky lakkasi, tuiverrus taukosi.
Taivaalle alkoi syttyä tähtiä, ilma kylmeni.
— Katsos, sanoi pieni poikanen hangessa, katsos kun taivaalle syttyivät
tähtöset. Voi kuinka ne lipelehtävät. Taitaa ne jumalat sittenkin itkeä
kuolemaamme.
Nainen ei tätä kuullut, ja kohta poikasenkin elämä sammui.
* * * * *
Aamulla löysivät luostariveljet Manun Marin ja hänen pienen poikasensa
Laatokan jäällä kuolleina. He ristivät silmänsä ja saattoivat jäiset
ruumiit pyhään saareen. —
Luut pääsivät luostarin sisälle.