Joyce luki tämän ääneensä.
Greetan kasvot ansaitsivat katsomista, kun hän kuunteli kirjettä ja
rupesi käsittämään, miten loukkaavasti hän oli käyttäytynyt. Ojentaen
repaleiksi revittyä kenkää sanoi hän juhlallisen surullisella äänellä:
"Ja tämä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."
Sekä Helena että Joyce käsittivät aseman hullunkurisuuden ja nauroivat
ääneensä.
Mutta he olivat kuitenkin täyttä totta pahoillaan; ja Greeta raukka
oli pudota romahtanut korkealta sankaritarpylväältään, muuttuen aivan
tyhmäksi, pieneksi ja taitamattomaksi palvelustytöksi, joka vietti
loppupäivän itkien ja valitellen.
Seuraavana aamuna Helena sai näin kuuluvan kirjeen:
"Rakas sisarentyttäreni!
Minä jouduin eilen suunnattoman hävyttömyyden ja nöyryytyksen
esineeksi teidän taitamattoman palvelustyttönne tähden,
joka ei millään ehdolla laskenut minua sisään eikä tahtonut
kuunnella minun selityksiäni, joten minä olen päättänyt, etten
enään koskaan aseta itseäni sellaiseen asemaan. En ymmärrä,
mistä mokoman tytön olette saaneet, taikka minkälaisen
kasvatuksen hänelle olette antaneet. Minä otaksun, että hän
kuuluu ihmiskunnan alimpaan luokkaan ja melkeinpä on villien
rajalla; ainakaan en minä milloinkaan ole moista kohdannut.
Hän ei ainoastaan teljennyt minua sisään huoneeseen, vaan
päällisen päätteeksi vielä toi sinne kurjan kylänrakin, jonka
hän suorastaan usutti päälleni. Minun hameeni on repaleina
ja nilkkani rikkipurtuina. Olen nyt lääkärinhoidossa. Pitkä
aika kulunee, ennenkuin vapaaehtoisesti tarjoudun tulemaan
vieraaksenne.