Liikanaista uskollisuutta.
"Greeta, Joyce neiti ja minä lähdemme matkalle ja viivymme poissa
toiseen päivään. Olemme paljon miettineet, mitä tekisimme sinun
suhteesi, mutta rouva Timson, lähin naapurimme, on ystävällisesti
luvannut, että saat maata hänen luonaan. Luulen melkein parhaaksi, että
lukitsemme talon ovet ja annamme sinun olla hänen luonansa koko ajan."
Mutta siitä ei Greeta pitänyt. Nythän hänellä oli tilaisuus osottaa
uskollisuuttaan.
"Oi neiti hyvä, minulla on niin paljon puhdistettavaa. Kyllä minä
olen oikein varovainen ja pidän huolta kaikesta. Joyce neiti on minua
opettanut puhdistamaan minun messinkiluukkujani vieraskamarissamme, ja
sitten minun täytyy pestä kaappieni hyllyt, ja sitten minulla on kaksi
esiliinaa pestävänä, ja sitäpaitsi, neiti, täytyy täällä olla joku,
joka varjelee taloa, jos sattuisi tulemaan varkaita."
"Emme pelkää varkaita täällä", sanoi Helena hymyillen, "sitäpaitsi
onhan meillä Albert Edvard, jonka voimme sitoa koppinsa viereen taloa
vahtimaan."
Albert Edvard oli uusi tulokas, mäyräkoira, jonka neidit olivat saaneet
pastorilta lahjaksi, ja se oli hyvin valveilla oleva vartija. Greeta
ja koira olivat hyviä ystäviä ja heillä oli monet yhteiset suosikit ja
vastenmielisyyden esineet.
"Niin, neiti, Albert Edvard ja minä pidämme hyvän huolen kaikesta."
Vihdoin tehtiin sopimus molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Greeta sai
luvan viipyä huvilassa kello neljään iltapäivällä, mutta silloin hänen
tuli mennä rouva Timsonille.
Hän seisoi portin luona itsetietoisena ja onnellisena tyttönä, kun
hänen neitinsä seuraavana aamuna lähtivät matkalle. Hän seisoi siinä
niin kauan kuin hän heidät saattoi nähdä ja viipyi vielä vähän aikaa
puutarhassa katselemassa kukkaryhmää, jossa oli ihan lumivalkoisia
kukkia. Niitä nimitettiin lumipisaroiksi, ja ne olivat ainoat, jotka
enään kukkivat.
Rouva Creek oli väärässä, kun luuli, ettei Greeta ymmärtänyt panna
arvoa luonnon ihanuuteen. Se vaikutti häneen vähitellen, mutta
varmasti. Joka aamu, kun hän katseli ulos ikkunastaan, oli hänen tapana
sanoa itsekseen:
"Kuules Greeta, mikähän sinut näin onnelliseksi tekee? Se on tuo
ääretön avaruus, jonka näet edessäsi, koko tasanko ja taivas -- oi,
koko Lontoo ei voisi täyttää sitä, se on niin suuri!"
Nyt katsellessaan lumipisaroita hän taas sanoi: "Ne pitävät itsensä
puhtaina, Greeta, vahinko ettet sinä voi olla enemmän niitten näköinen,
ne ovat valkoiset kuin posliini. Olen iloinen, ettei minun tarvitse
tomuttaa niitä joka aamu. Minä varmaankin taittaisin niitten varret.
Tahtoisinpa, että rouva Creek näkisi, minkälaisia kukkia minulla täällä
on, tarvitsematta niistä penniäkään maksaa."
Sitten hän meni sisälle. Puutarha oli kaunis, mutta sitä hän ei
voinut tomuttaa ja pestä, ja sepä nyt tällä haavaa oli hänen tärkein
tehtävänsä ja ilonsa.
Päivä meni liiankin pian, kun hänellä oli niin paljon tehtävää, ja
kello neljä hän lukitsi ulkoportin, jätti Albert Edvardin kyökkiin
ja muutamia luita sen eteen lautaselle. Kun hän tuli Timsonille,
istui rouva miehensä kanssa teepöydän ääressä. John Timson oli
kuorma-ajuri ja ajoi joka päivä asemalle, joka oli penikulman päässä
hänen kodistaan. Hän oli pieni hiljainen mies, joka mielellään pani
muistiinsa seudun juoruttelut ja vei ne sitten taas eteenpäin.
Hänen vaimonsa saattoi hänet kokonaan varjoon, kun he olivat yhdessä.
Hän oli päätä pitempi miestään ja hyvin puhelias, vaikka se puhelu ei
aina ollut juuri erittäin ilostuttavaa laatua. Heillä ei ollut lapsia,
ja rouva Timson oli iloinen, kun sai lisätä pieniä tulojansa olemalla
apuna naapuritaloissa pesemässä ja siivoomassa. Hän pesi Churchhillin
neideille, ja Greetan paljon kiitetyt pumpulipuvut hän sai hoteisiinsa,
kun ne piti puhdistettaman hienoiksi.
"Tulkaa sisälle ja istukaa, tyttöseni", sanoi hän Greetalle. "Olen
teitä odottanut pitkän aikaa. Mitä teille nyt oikein kuuluu? Parempaa
arvatenkin kuin minulle. Sillä minun elämäni on pelkkää työtä ja työtä
ja työtä, vaikka kädet ja jalat särkevät. Ja jos minä lakia laatisin,
niin laatisin sellaisen, että sairaat saisivat istua alallaan ja
terveet tekisivät työtä."
Hänen miehensä iski veitikkamaisesti silmää Greetalle.
"Sinä tarkoitat tietysti minua, vaimo; mutta minä olen työssä koko
päivän."
"Sinä? Sinä istut vaunuissasi kuten herttua ja juonittelet ihmisten
kanssa, niin ettei tiedä onko puheesi totta vai valhetta. Minä se
työssä olen kaiket päivät."
"Minä pidän työstä", sanoi Greeta yksinkertaisesti, "mutta minä olenkin
voimakkaampi kuin te."
"Olette niinkin. Muistan vielä, miten tyttönä tein työtä, mutta ajat
ovat muuttuneet, ja minä menen vähitellen hautaani."
"Olen lukinnut talon", sanoi Greeta aivan äkkipäätä. "Luuletteko että
se on varmassa turvassa?"
"Yhtä varmassa kun kello taskussani", sanoi ajuri.
Hänen vaimonsa ravisti päätään hänelle.
"Muistatko sitä hirveätä murhaa, joka tapahtui Ballin kartanossa pari
vuotta takaperin? Siellä oli nuori tyttö yksin kotona, ja mustalaiset
tekivät murhan. Kaksi naiseksi puettua miestä tuli sisälle, ne sanoivat
tahtovansa ennustaa hänelle, ja tyttö raukka huusi apua, ja silloin he
hänet tappoivat."
Greetan silmät suurenivat. Hän oli tottunut Lontoon murhiin ja
hirmuisuuksiin, mutta hän luuli, että maalla oltaisiin niistä vapaat.
"En minä pelkää, kun minulla on Albert Edvard toverina", sanoi hän
reippaasti. "Minä olisin mielelläni maannut yksin talossani tänä yönä.
Albert Edvard voi tappaa vaikka minkä varkaan, joka tahtoisi tulla
sisään; minä tiedän, että se kyllä voi."
Kun tämä aine kerran oli tullut puheeksi, oli rouva Timsonilla
loppumattomia muistoja kerrottavana murhista ja varkauksista ja muusta
semmoisesta, kunnes hänen miehensä ehätti väliin.
"Soh, vaimo, anna tämän nyt jo riittää. Kohta nuori tyttö ei uskalla
nukkua ensi yönä. Hän särpii tuon kaiken sisäänsä kuten vettä."
"En minä pelkää", vakuutti Greeta uudestaan. "Minä rukoilen Jumalaa
minua varjelemaan, ja minä uskon, että hän sen tekee."
Hän nukkui hyvin, huolimatta rouva Timsonin kertomuksista, ja tuskin
hänellä oli aikaa odottaa aamiaista, niin kiire hänellä oli Ivyn
huvilaan.
"Minun neitini tulevat kotiin kello kolmeksi, ja siksi minun vielä
pitää saada huoneeni tomutetuiksi ja lakaistuiksi, ja sitten Albert
Edvard odottaa minua."
Hän juoksi kotiin kevein sydämmin ja havaitsi perille tultuaan, että
kirjeitten kantaja oli tuonut kaksi kirjettä, mutta että kaikki
muuten oli paikallaan. Hän teki työtä oikein ilomielin, mutta kello
kaksitoista hänet keskeytti porttikellon soitto. Kun hän tuli alas,
astui häntä vastaan pitkä nainen, jolla oli käskevä käytös ja hyvin
karkea ääni.
Hän kysyi, olivatko Churchhillin neidit kotona.
Nyt oli neiti Churchhillin viimeinen varoitus Greetalle ollut:
"Sinä et saa taloon laskea ketään, Greeta. Sinä et voi olla tarpeeksi
varovainen. Jos joku tulee tänne, niin sano, että olemme poissa."
Sen vuoksi Greeta, katseltuaan epäilevin silmin naista, vastasi:
"Minun neitini ovat poissa iltapäivään asti."
"Sepä harmillista! Mutta onhan heidän täytynyt saada kirjeeni. Minä
menen sisälle odottamaan. Minun matka-arkkuni on asemalla ja tuodaan
perästäpäin."
Greetan pää oli niin täynnä niitä juttuja, joita hän oli kuullut
edellisenä päivänä, että hän mutisi itsekseen:
"Se on varas, Greeta, valepukuun puettu varas, joka pyrkii sisälle. Ole
nyt rohkea ja tee velvollisuutesi."
Hän veti hitaasti oven kiinni.
"Ei, minä en aio laskea teitä sisälle; ja ellette heti lähde pois, niin
minä huudan Albert Edvardia."
"Sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, kuka minä olen? Neiti Alicia Allandale.
Kuinka sinä uskallat sulkea oven suoraan nenäni edessä? Juuri kaunis
vastaanotto, kun tulen tänne tervehtimään sisarentyttäriäni. Laske
minut sisälle heti paikalla!"
Neiti Allandale oli vahvempi kuin Greeta. Kun tyttö havaitsi, ettei
hän voinut sulkea ovea, rupesi hän huutamaan Albert Edvardia; mutta
oi, vaikka hän jo kuuli koiran kyökissä haukkuvan, oli kuitenkin
kaksi suljettua ovea heidän välillänsä. "Te menette nyt heti paikalla
täältä", huusi Greeta. "Minä ymmärrän teidän vehkeenne. Te ette pääse
sisälle, sanon minä -- ei vaikka kuolisin."
Vieras nainen ei puhunut sanaakaan, mutta hän tuuppasi pois Greetan
sellaisella vauhdilla, että tyttö lensi kuten pallo vastakkaiseen
seinään. Sitten hän suoraa päätä meni vieraskamariin, Greeta kiirehti
kyökkiin, sai Albert Edvardin mukaansa ja vei sen ovelle, missä se
haukkui ja mörisi. Hän aikoi juuri avata oven ja usuttaa koiran kohti
kutsumatonta vierasta, kun toinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Oven
avain oli Greetan puolella, hän väänsi oven lukkoon, ja niin oli vieras
nainen sisään salvattu. Greeta veti syvään henkeänsä. "Nyt minä menen
tuomaan poliisin, jos löydän jonkun; mutta miten tuhma sinä Greeta
oletkin! Hänpä voi mennä ulos ikkunasta ja ottaa mukaansa posliinit ja
kirjat. Tänne, Albert Edvard! Sinä jäät tänne ja olet vahtina akkunan
alla, ja jos tuo mies taikka nainen, en tiedä kumpi hän on, näyttää
kantapäänsä ikkunan ulkopuolella, niin kaappaa niihin kiinni oikein
lujasti, poikaseni!"
Albert Edvard oli erittäin iloinen saadessaan totella. Se asettui
ikkunain alle, ja alituisella murinallaan osotti se vakaasti tahtovansa
vartioida emäntiensä omaisuutta.
Greeta kiirehti eteenpäin tietä pitkin, ensin Timsonin rouvan luo, joka
sattui olemaan poissa; sitten tuli häntä vastaan tiellä eräs seppä.
"Kuulkaa, hyvä herra, voitteko ottaa kiinni varkaan? En tiedä mistä
saisin poliisin, mutta te näytätte minusta vahvalta mieheltä. Minä
olen sulkenut hänet sisään, hän on naisen puvussa. Oi tulkaa kanssani,
kiirehtikää, hyvä herrani! Hän ehkä rikkoo posliinit, kun huomaa ettei
hän pääse ulos."
Sepän muoto osotti kummastusta, mutta hän seurasi Greetaa.
"Sinä olet reipas pieni tyttö, joka olet vanginnut varkaan", sanoi hän.
"Puhu, miten se tapahtui."
Greeta alkoi kertomuksensa; mutta kun he lähestyivät Ivyn huvilaa,
lannistui hänen rohkeutensa, sillä hän näki Albert Edvardin tiellä
purevan ja repivän jotakin, jota se piti suussaan.
"Hän on mennyt matkoihinsa, me tulemme liian myöhään", huudahti Greeta.
Hän kumartui koiraa kohti, ja näki, että naisen kenkä oli sen
hampaissa. Silloin hän katsoi koiraan, ikäänkuin kysyen, mitä se oli
tehnyt.
"Ettehän usko, että tuo on tappanut ja syönyt hänet?"
Vierashuone oli tyhjä ja ikkuna auki. Seppä ei ollut asiasta
millänsäkään.
"Teidän vieraanne piti vastaanottonne liian lämpimänä, tyttöseni.
Katsokaa, onko jotakin poissa. Ei näytä siltä kuin hän täältä olisi
mitään ottanut."
Greeta tarkasti kaikkea huoneessa.
"Ei, kaikki on kyllä paikallaan. Eihän vain Albert Edvard ole -- --"
Seppä nauroi sydämmestään.
"En minä usko, että koira on hänet niellyt, tyttöseni, en, sitä en
todellakaan luule. Pidä kenkä, niin panemme poliisin häntä etsimään.
Pelkäätkö olla yksin?"
"En vähääkään! Hän älköön vain uskaltako näyttää nenäänsä täällä
kertaakaan enään minun ja Albert Edvardin luona."
Kun Churchhillin neidit palasivat kotiin, luuli Greeta, että hän nyt
oikein oli osottanut olevansa, mitä hän aina oli toivonut -- oikea
sankaritar.
"Ja Greeta, jos sinä vain olisit saanut hänet pidätetyksi ja saanut
jättää hänet poliisille, niin olisi nimesi tullut sanomalehtiin; ja
mitä sinä silloin olisit tuntenut!"
Hän kertoi neideille juttunsa vähän sekavasti, mutta hyvin
itsetietoisesti.
"Minkä sanoit hänen nimensä olleen? Sehän oli Alicia täti! Oliko hän
kirjoittanut? Oi Greeta, mitä sinä olet tehnyt?"
Joyce rupesi nauramaan ja Greeta itkemään.
"Oi neiti, hän oli niin pitkä ja hänen äänensä niin karkea."
"Tietysti", sanoi Joyce, "hän on vanha omituinen nainen, joka pitää
yllätyksistä. No mitä hän kirjoittaa, Helena? Älä noin vakavalta näytä."
Helena kurkoitti hänelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Rakkaat sisarentyttäreni!
Koska minä oleskelen ainoastaan viiden penikulman päässä teidän
uudesta kodistanne, en voi kieltäytyä ilosta tulla teitä
katsomaan ja aion viipyä luonanne vuorokauden. En ole pitkään
aikaan antanut teille mitään lahjaa, mutta tahdon nyt odottaa,
kunnes omin silmin saan nähdä, mitä tarvitsette. Odottakaa minua
puoli kahdentoista junalla.