Tapas kerran Kuolema matkallaan,
tapas Sydämen täydessä kukassaan.
Ei viikatetta hän nostanut,
oli rakkaus Kuoleman vanginnut.
— Tule luokseni, laps, ole armahain!
Maan pääll' ei lemmessä vertaistain.
— En tule, en tule, mun toinen jo vei,
minun lempeni sinulle kuulu ei.
Sen toisen Kuoleman viikate löi,
siltä Sydäntä Kuolema ikävöi.
Taas Kuolema retkellä maailman
näki Sydämen yhäti kukkivan.
— Minut rakkaus, lapsi, sun luoksesi toi.
Viel' etkö sa, laps, mua lempiä voi.
— En voi, en voi, oma toisen jo oon,
vie toinen mun untensa kartanoon.
Sen toisen lemmen Kuolema vei,
sillä Kuoleman rakkaus väsynyt ei.
Niin vihdoin Kuolema retkellään
tapas Sydämen myöhässä syksyssään.
— Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain.
Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?
— En lähde, mull' on oma kärsimyksein,
minä Murheen morsiuskruunun jo tein.
Ja Kuolema jatkoi kulkuaan
maan päältä etsien armastaan.
Mut ajasta aikahan ikuiseen
ei saanut hän Sydäntä omakseen.