— Maecenas, olet mulle sa Musain jälkehen rakkain!
Oot runon tuomari ollut, et elon pienien harhain,
et ole koskaan tuominnut Filippoitani liioin,
et kysynyt nimen loistoa Silloin, et sukujuurta,
kun valittus sinä, ylpeä, kerran pöytähäs kutsuit.
Runsas kuin kätes ollut on, on rintasi ollut.
Tunnen sun hymyssäs Epikuroksen sekä Stoan,
viisauden, joka koskaan ei ole jättänyt miestä,
kun ilo jättänyt on, rakastettu ja ystävät kaikki.
Ei hymys pettänyt silloin, kun sua vaimosi petti
Caesarin, ystäväs, kanssa ja kun yli Forumin kuIkein
kuulla sa sait ivanaurun ja raa'an, ilkkuvan pilkan.
Ei hymys pettänyt, kun tuli sairaus, kun tuli vanhuus,
kun ilot kerkeän nuoruuden oli muistoa yksin,
kun Manan mailta jo lankesi tiellesi kuoleman varjo.
Oot samanlaisna sa ottanut vastaan onnen ja murheen,
en sinun silmissäs ole nähnyt pelkoa koskaan,
en sinun huuliltas minä kuullut oo valitusta.
Oot elonkypsänä Maecenas myös kuolohon kypsä.
Et ole joukkojen, et ole Caesarin suosion orja,
et ole koskaan vaihtanut viisauttas puhetaitoon,
harvat on sanas ollehet aina ja painavat aina.
Maecenas, jo on tukkasi harmaa, silmäsi heikot,
mutta sun mieles on, kuin viisautes, ikinuori.
Kharon kun sinut kerran vie, sinun kanssasi lähden.
Orkuksessakin lohtuna on Epikuros ja Stoa,
on hymys hiljainen, joka niin lumos ystävän mielen,
tyhjää vain hymys rinnalla on minun oodini olleet.
Musain seppelen siks tänä iltana luovutan sulle. —
Näin puhui Flaccus ja nauraen painoi ystävän päähän
orvokkiseppelen, jonk' oli Tiburin metsistä tuonut,
nousi ja maljansa nosti ja Sapfon tahtihin lausui
lennolla ystävän kunniaks raikkaan kaikuvan oodin.
Lankesi verkkaan yö yli Esquiliae'n, yli Rooman,
suurina syttyi tähtien soihdut, mut yhä istui
ystävät koitossa aamun ja muistojen maljoja vaihtoi.