Kun synkkä Orkus mun jo niellyt on
ja yhä elät iloissa sa maan,
öin varjona sun luokses, uskoton,
ma vielä kostajana saan.
Ja kesken lemmenöiden liekkuman
sa tunteva oot kauhut kuolon yön,
ja kesken Caeliuksen suudelman
on sulta jähmettyvä syön.
Oi, uskoton, oi ainut armahain,
ei mulle kosto kuolon rauhaa suo,
ei sammuta sen tulta rinnastain
ei Orkus eikä Lethen vuo.
Kun kylmä kuolo mun jo niellyt on
sa elä yhä hehkumassa maan,
mut kavahda, sun luokses, onneton,
ma vielä vainajana saan.