Kaunis, Kyrnos, sa oot, kun leikistä voittaen saavut,
poikien ylpeys oot, oot uni neitojen yön.
Toisten eellä kun sun kiharainen hulmuvi pääsi,
niin veri läikähtää suonissa ukkojenkin.
Ei sotaratsull' oo sinun paisuvan rintasi voimaa,
jalkasi kimmontaa vuorien kaurihill' ei.
Ei keveämmin liitele ilmassa iskevä haukka
kuin sinä kiitäissäs voittojen seppeltä päin.
Ei sinun nuoruuttas ole tahrannut teko halpa,
silmies loistoa ei hekkuma himmentänyt.
On kevättuoksua henkäykses sekä laulua äänes,
pettää mettisenkin huultesi kukkaset voi.
Oot ilo vanhuutein, oi Kyrnos, lohdutus murheen,
aikana maanpaonkin oot koti henkeni mun,
keskellä vieraan maan olet mulle sa Megara, Hellas,
keskellä helleenein vertahinen jumalain.
Kaunis, Kyrnos, sa oot elämässä ja kuolossa kaunis,
puolesta kunnian kun kerran sa kaatuva oot.
Siks minä laulan, Kyrnos, sun mainettas miehille Hellaan,
kannan sen kauemmas kuin meri Aigeian
kantanut aalloillaan on kaupin ja sankarin purtta,
vuorilta Boiotian kauaksi Kaukason taa,
kannan Korinthosta Kyproon ja viljavan Lydian rantaan,
mist' ohi Parthien maan kulkevat Indian tiet.
Vien nimes kaukaisten, tulevaisten polvien keskeen,
keskeen barbaarien, maihin miss' ei ikinään
kauneus hurmallaan ole nostanut miehistä rintaa,
maihin, miss' Eroksen mahtia tunneta ei.
Niin käsivarsillaan sinut, Kyrnos, mun lauluni kantaa,
vie ikiaikoihin, merten ja vuorien taa,
niin että myöhäiset kansat sen kuulevat ihmeellä, että
kerran kenttiä maan Kauneus astunut on.