Ei ole mikään taistelu niin kiihdyttävä, niin kiihkeä ja niin täynnä
uhrautuvaisuutta, kuin se, minkä taitava lääkäri suorittaa kuoleman
kanssa. Se voi olla puhtaasti urheilun luontoista, mutta se voi
myös olla täynnä sielun jännitystä ja hypnootista tahdon voimaa.
Lääkärillähän on se etu, että hän on elämän puolella, että hän
taistelee liitossa koko sen sitkeän koneiston kanssa, jota nimitetään
elintoimintojen itsesäilytysvaistoksi.
Sellaisen taistelun suoritti tohtori Jonas Fjeld Isabella Duncanin
sairasvuoteen ääressä. Hän pani liikkeelle kaiken tarmonsa
ryöstääkseen kuolemalta sen melkein varman saaliin. Ja hänellä oli
hyvä liittolainen tämän nuoren naisen rautaisessa ruumiinrakenteessa.
Huolimatta runsaasta verenvuodosta ja siitä että Jim Fraserin
veitsi oli vahingoittanut hänen sydänjuuriansa, ei hän kadottanut
tajuntaansa koko ensi vuorokautena. Hänen kirkkaat, harmaat silmänsä
riippuivat Fjeldissä selittämättömin, miltei veitikkamaisin ilmein.
Niissä ei ollut mitään pelkoa, ne puhuivat vain ylhäisestä rauhasta,
kärsivällisestä odotuksesta, syvästä, resigneeraavasta ilosta. Fjeld
oli kieltänyt häntä puhumasta, mutta hänen katseensa ilmaisivat
selvästi mitä hänen sisässään liikkui.
Ja tämä katse voi saada Fjeldin epätoivoiseksi, sillä se ei ilmaissut
kaipuuta elämään, jota Fjeld toivoi. Ne näyttivät ennemminkin
sanovan: koettakaa kaikkea, mikä tehtävissä on, vaikka se onkin aivan
toivotonta. Minä tiedän että minun on kuoltava.
Fjeld ja Burns eivät väistyneet hänen luotansa. He olivat ottaneet
kumpikin sohvansa, joilla nukkuivat kuin suuret vahtikoirat, jotka
vartioivat haltijattarensa turvallisuutta.
Yöllä heräsi Fjeld äkisti. Hän kuuli alhaalta pihasta ihmeellisen
äänen. Se oli kuin sairaan koiran heikkoa uikutusta. Burns nukkui,
Isabella makasi suljetuin silmin ja hengitti vaikeasti. Yölampun
valossa näki hän että kalpeita kasvojansa elvytti heikko puna.
Fjeld rypisti kulmiansa, tarttui Isabellan käteen ja tunsi kauhuksensa
että se oli kuuma ja polttava... Hän ajatteli herättää Burnsin,
mutta kuuli samassa jälleen tuon heikon uikutuksen. Se kohosi kuin
kuolettavasti ammutun eläimen ulvonta ja vaipui kuin sairaan lapsen
hiljainen valitus.
Fjeld päästi Isabellan käden. Puistatus kävi tuon voimakkaan miehen
jäsenissä. Hän oli aikasemminkin kuullut tuon äänen, kun kuolema seisoi
jonkun talon kynnyksellä. Se oli itse luonnon valittava varoitushuuto
yössä. Hän heitti silmäyksen Isabella Duncanin kasvoihin ja niiden
petolliseen punaan. Niinpä siis hän kuitenkin kuolisi hänen käsiinsä.
Oi, hän oli vain ihminen, ja kuolema oli ihmisten suuri voittaja!
Hiljaa huokaisten nousi hän ja meni ateljeriin, missä Burnsin
voimakkaat henkäykset selvästi ilmaisivat, että hänen hyvä unenlahjansa
uhmaili kaikkia kapean sohvan puutteitakin.
Fjeld avasi ulko-oven ja astui pihamaalle. Oli pimeä ja kaamea
yö. Nopeasti kiitävien, repalaisten pilvien lomitse pilkoitti
silloin tällöin pienenevän kuun viime tähteet. Luoteistuuli vinkui
jättiläiskaupungin yllä.
Nyt käsitti hän mikä ääni hänet oli herättänyt. Sehän oli myrsky, joka
oli kuljettanut kuoleman enteen hänen horrosuneensa. Mutta hän ei
sittenkään ollut täysin varma. Hän sytytti taskulamppunsa.
Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan. Tuo omituinen ääni kuului uudelleen
ja tällä kertaa aivan hänen läheisyydestänsä. Hän suuntasi lyhdyn
kanihuonetta kohti. Ja katso -- keskellä tuota suurta häkkiä,
kaalinlehtien ja vesikaukaloiden välissä makasi ihminen -- risainen,
nälkiintynyt mies, synkin, tuijottavin ja kuumekiiltoisin katsein.
Kanit olivat vetäytyneet joka soppeen, jäykkinä kauhusta, peläten
tuota ihmistä, joka siinä makasi hapuillen jotakin näkymätöntä ja
silloin tällöin päästellen pieniä valittavia äännähdyksiä kuin koppiinsa
suljettu koira.
Fjeld katseli miestä mitä syvimmän säälin vallassa. Hän oli ilmeisesti
aivan murtunut, ja luonnottomasti tuijottavat silmät katselivat
mielipuolisuuden maailmaa, mistä ei enää mitään paluutietä ole
olemassa. Mies oli Charles Brookton. Niin -- siinä hän nyt makasi,
tuo suuri rikoksien järjestäjä, murtunein aivokudoksin -- tiedoton
massa lihaa ja hermoja, kulunut, läpiruostunut ihmiskone viimeisissä,
kitisevissä käyntiliikkeissään.
Fjeld kääntyi pois ja meni takaisin taloon.
Burns seisoi portailla ja hieroi silmiänsä.
-- Hän huutelee sinua. Minä luulen...
Fjeld syöksyi hänen ohitsensa odottamatta pitempiä selityksiä. Hän
tiesi mikä oli tulossa.
Isabella kohottausi kyynärpäänsä varaan. Hänen päänsä huojui edes
takaisin. Kaula ei jaksanut kannatella sen painoa.
-- Tohtori Fjeld, virkkoi hän heikolla äänellä, on jotakin, jota tahdon
pyytää teiltä. Se on kummallinen pyyntö. Tahdotteko suudella minua?
Norjalainen lääkäri polvistui hämillään hänen vuoteensa viereen, laski
hänen päänsä oikealle käsivarrellensa ja suuteli häntä. Hänen huulensa
olivat lämpimät ja pehmeät kuin lapsella, ja tuntui silti kuin kaikki
se elämä, mikä vielä oli jälellä tuon kauniin naisen ruumiissa, olisi
keskittynyt tuohon yhteen ainoaan köyhään hellyyden todistukseen.
-- Tämä oli ensi kertaa kuin joku mies on minua suudellut, mutisi hän
surumielisesti hymyillen... Ensimäisen kerran, ensimäisen kerran...
Sitten hän sulki silmänsä, ja viimeinen kuume otti hänet säälivään
syleilyynsä. Hän vaipui kuoleman näkemyksiin, missä ei ole aikaa eikä
paikkaa -- hän unelmoi Volgan aroista, hän kuuli susien ulvonnan
etäisistä metsistä ja troikan melun suurilla teillä. Ja kun päivä
koitti, tuli kuolema hänen luoksensa lempeästi ja ystävällisesti kuin
lapsen hymy.
Mutta alhaalta kanihäkiltä kuului vielä tuo valittava uikutus, ja
kun päivänvalo hiipi äänettömään ateljeeriin, tuntui Fjeldistä että
hän näki silmän yhdessä sen pimeimmistä nurkista. Tahi ehkä se oli
heijastus siltä suuresta valoa tuovasta soihdusta, mikä kimmeltää
idässä ja kuiskii elämästä, joka syntyy ja kuolee vihassa, kostossa ja
lemmessä.