-- Se ei käy, mutisi tohtori Fjeld väsyneenä ja laski luotaan
instrumenttinsa sekä verhosi tiedottomana olevan naisen ruumiin. Veitsi
oli liian leveäteräinen. Se on tehnyt pahaa jälkeä hänen keuhkoissaan.
Tunnin verran olivat he tehneet työtä ja koettaneet paikata ehjiksi
rikkirevittyjä elimiä. Hän oli avannut rintaontelon ja ommellut kokoon
vahingoittuneet verisuonet. Ilokseen oli hän todennut että sydän oli
jäänyt vahingoittumatta. Haava oli tuskin kuolettava, mutta verenhukka
oli ollut siksi suuri, että toiveet nuoren naisen toipumisesta olivat
perin vähäiset.
Ei ollut kuitenkaan vaikeata palauttaa Isabella jälleen tuntoihinsa.
-- Mikä ihmeellinen ruumiinrakenne, kuiskasi Fjeld ystävälleen.
Olisipa veitsenterä ollut vain puolta tuumaa kapeampi ja käsi, mikä
sitä käytteli, vähän heikompi, niin olisimme voineet pelastaa hänen
henkensä. Avaa akkuna ja laskekaamme tänne raittiimpaa ilmaa!
-- Kenenkä tuo veitsi oli? kysyi Burns ja potkasi veristä asetta.
-- Jim Fraserin.
-- Painijan?
-- Niin.
-- Tahtoisin nähdä hänet hirtettynä.
-- Ei ole tarpeen.
-- Kuinka niin?
-- Hän on kuollut; minä otin hänet hengiltä.
Burns katseli synkästi ystäväänsä.
-- Kadehdin sinulta sitä käsivartta ja jalkaa, mikä minulta puuttuu,
virkkoi hän.
Fjeld kohautti olkapäitään. Hän oli pukemassa jälleen ylleen
repeytyneet vaatteensa.
Silloin Isabella Duncan äkkiä avasi silmänsä. Ne olivat ihmeen kirkkaat
ja älykkäät.
Olenko ollut Venäjällä? mutisi hän. Minä ratsastin pitkin aroa isän
kanssa ja sitten tulivat sudet...
Hän vaikeni... silmänsä sattuivat Fjeldiin.
-- Se oli vain unta, sanoi hän äänekkäämmin. Nyt muistan kaiken... Ison
neekerin... veitsen ja taistelun... Kuolenko minä nyt?
Hänen katseessaan ei ollut mitään tuskaa.
-- Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan niinhyvin kuin taidamme.
Riippuu teistä itsestänne, jäättekö elämään -- teidän tahdostanne ja
tarmostanne. Teidän täytyy kerätä kaikki vastustusvoimanne.
Hän makasi kauvan ääneti ja mietti.
-- Missä minä olen? kysyi hän vihdoin.
-- Omassa kodissanne.
Hän nyökkäsi tyyntyneenä päätänsä.
-- En tiedä, miksikä minun täytyy kamppailla elämän puolesta, virkkoi
hän hiljaa. Isäni on kuollut ja minä olen kostanut hänen puolestansa...
Hänen silmänsä muuttuivat äkkiä vihanleimuaviksi.
-- He ovat kaikki levylläni. He kulkevat kuolema suonissansa. He
kulkevat ympäri hiljaisen kauhun vallassa, heidän tarmonsa on
lamaantunut, heidän jalkansa tulevat lyijyn raskaiksi ja heidän
silmänsä loistavat kuin fosfori... Helvetissä pidetään kohta suuri
bolshevikikokous.
Hän koetti nauraa, mutta siitä tuli vain heikko voihkina.
Hän tuijotti ympäri huonetta.
-- Missä on heijastin? kysyi hän huolestuneena.
-- Löin sen rikki, vastasi Fjeld.
Isabella nyökäytti päätään.
-- Olisin itsekin sen tuhonnut, lausui hän. Se oli elämäni työ ja
voitto. Mutta minä en työskennellyt suuren tieteen vuoksi tahi ihmisten
tunkemiseksi tietämisen pyhälle maalle. Minulla oli epäpuhtaat
vaikuttimet enkä siis ansaitse paikkaa tieteen temppelissä... Ja kun
minä olen poissa, niin polttakaa kaikki muistiinpanoni ja hävittäkää
kaikki erikoisinstrumenttini laboratoriossani. Ei ole oikein lähettää
myrkytettyjä säteitä maailmaan. Ilmestyy kyllä jonakin päivinä joku
toinen, joka niille jälleen antaa elämän. Lordi Ramsay oli jo oikealla
tiellä. Barthelot aavisti niiden olemassaolon. Birkeland on viitannut
niiden teoriaan, ja Svante Arrhenius on ollut niiden kummi. Mutta ne
ovat vaarallisia lapsia leikkitovereiksi. Olen itse ollut monta kertaa
sortumaisillani, ja minä ennustan että niiden uudelleen syntyminen on
tapahtuva monen viisaan ja suuren miehen elämän kustannuksella.
-- Te ette saa puhua niin paljon, rakas neiti, keskeytti hänet Fjeld.
Minä olen teidän lääkärinne nyt, ja kaikki riippuu siitä, että te
saatte lepoa ja keräätte voimia viimeistä ponnistusta varten haavaanne
vastaan...
-- Te ette säikähdytä minua, tohtori Fjeld. Minä olen hyvä ystävä
kuoleman kanssa, ja hän on kuiskannut korvaani, että minun on pian
seurattava häntä suureen tuntemattomaan. Minä seuraankin häntä
halusta... Olen pahoillani vain yhdestä asiasta, ja se on se, etten
sitten enää voi kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt puolestani.
Jos olisin saanut elää, olisin uhrannut kaikkeni teille -- elämäni,
tieteeni, ystävyyteni.
Hänen katseensa tuli äkkiä lämpimäksi ja helläksi.
-- Ja tässä mysterioista kaikkein suurimman kynnyksellä saanen ehkä
sanoa teille, että te minussa olette herättänyt ajatuksen siitä
maallisesta mysteriosta, joka liittää toisiinsa miehen ja naisen
myötätunnossa, ihailussa ja -- rakkaudessa. Teistä tuli siis "mies"
minun elämääni, elämääni ilman rakkautta, ilman iloja ja riemuja.
Ainoastaan vihaa, kostoa. Tahdotteko silloin tällöin muistella minua,
valokuvaajaa, murhaajaa...?
Fjeld polvistui sohvan viereen, ja hänen siniset silmänsä olivat
lempeät ja kirkkaat kuin lapsella.
-- En koskaan unohda teitä, lausui hän käheästi. Mutta älkäämme puhuko
kuolemasta, vaan elämästä. Te olette ylväin ja vahvin nainen, mitä
milloinkaan olen nähnyt. Te olette ihmeellinen valo minun elämässäni.
-- Myrkytetty valo, mutisi hän.
-- Ei, sanoi tohtori, valo, joka loistaa silmistänne, on välähtänyt
esille suuresta, ikuisesta valon lähteestä. Te kieltäydyitte kaikesta
saadaksenne sielullenne rauhan, te ette kulkenut mitään kiertoteitä,
te vihitte sielunne ja ruumiinne sille suurelle, pakanalliselle,
alkuperäisestä inhimilliselle evankeliumille, jonka nimi on kosto.
Ja koston vuoksi te uhrasitte kaiken -- rakkauskaipuunne, toivonne
kaikesta, mikä elämälle antaa sen köyhät ilot... Mutta nyt kun kosto on
suoritettu, odottaa teitä elämä...
Hän pudisti päätään, ja hänen sinertävän harmaat silmänsä täyttyivät
kyynelillä.
-- Minä olen maksanut velkani, lausui hän vakavasti. Kaikki muu oli
mahdotonta. Minä seuraan kuolleita valosäde raukkojani ikuiseen
valomereen...
Isabella Duncan sulki silmänsä, ja näytti aivan siltä kuin hänen
päätään, joka näytti niin väsyneeltä ja onnelliselta, olisi ympäröinyt
sädekehä...