Ralph Burns istui Isabella Duncanin atelierissa ja sytytteli kolmatta
piipullistansa. Hän oli saanut määräyksen laskea ulos juutalaispoika.
Nuori herra ei kuitenkaan osoittanut mitään iloa saavuttamansa vapauden
johdosta. Kellarissa oli ollut hauskaa, hänellä oli ollut yllin kyllin
ruokaa, patja oli oivallinen ja kanista hänellä oli ollut paljon iloa.
Ilman suurempaa vaikeutta, mutta silti melkoisella älykkäisyydellä
oli hänen onnistunut miltei täydellisesti rääkätä henki kani-parasta.
Mutta sitten hän jälleen oli hoitanut tuota rääkättyä elikkoa niin
hellällä huolenpidolla, että se osoitti epäämättömiä merkkejä
siitä, että elintoiminnat jälleen olivat käynnissä. Silloin kävi
tuo pieni juutalaisvaivainen jälleen käsiksi uhriinsa. Hän oli
löytänyt naulalaatikon, jossa oli paljon käyttökelpoisia esineitä,
ja niiden avulla hän naulitsi eläimen korvista oven pieleen. Siinä
roikkui nyt kani, kun Burns päästi pojan ulos. Kani vapautettiin
myöskin tuskistansa, ja sen kiusanhenkeä virkistettiin muutamilla
korvatillikoilla, mitkä saivat hänet ulisemaan kuin maaseutu-oopperan
diiva.
Ja nyt istui Ralph Burns ja syyhytti puujalkaansa. Se oli hänellä
tapana aina, milloin tapaukset rupesivat käymään ylivoimaisen
valtaviksi. Sitäpaitsi ei hän ollut oikein tyytyväinen. Tohtori Fjeld
oli kertonut hänelle kokouksesta Hampsteadissa, eikä hän pitänyt siitä,
että hänen oli siitä pysyteltävä syrjässä. Ja kuollut mies, jonka hän
erään vaiteliaan hautaustoimiston ja suurien rahojen avulla oli saanut
siirretyksi erääseen hautauskappeliin, ei myöskään vaikuttanut häneen
rauhoittavasti.
Oli ollut vaikeata saada käsiinsä lääkäri, joka olisi kirjoittanut
hyväksyttävän ja kelvollisen kuolintodistuksen, mutta vihdoin sekin
onnistui. Se, mikä häntä erikoisesti kiusasi, oli vainajan ulkonäkö.
Tuota suurta, karaistunutta skotlantilaista karsi puistatus, kun hän
ajatteli sitä murhenäytelmää, mikä oli tuon rääkkäämisen takana ollut.
Ja Ralph Burns tiesi myös, kuka mies oli ollut, sillä hänen kaulastansa
oli löydetty medaljonki, jossa oli nuoren, lumoavan kauniin naisen
kuva. "Rakas vaimovainajani Marie Aleksandrovna", oli siihen myös
kirjoitettu.
Burns oli selaillut papereitansa ja heti saanut tietää, kuka Marie
Aleksandrovna oli, samoin kuin hänen miehensäkin. Ajatuksissaan
kuvitteli hän kuinka tätä vanhusta, joka nimellä Gregor Duncan asusti
ullakolla Hampsteadissa, oli rääkätty bolshevikiterrorin aikana 1919.
Siitä oli nyt monta vuotta ja Venäjä oli jo aikaa sitten vapautunut
tuosta kamalasta painajaisesta. Lenin ja Trotski olivat aikaa sitten
unohdetut, heidän tilallaan olivat uudet miehet ja uudet järjestelmät,
mutta Romanovien aika oli ohi, eikä kukaan sen niminen saanut astua
jalallaan Venäjän maaperälle. Nuo monet vallankumoukset olivat kuin
puhaltaneet pois maailmasta kaikki suuriruhtinaat. Monte Carlossa
oli yksi croupierinä, ja muuan hissinkuljettaja Buenos Airesissa sai
joka päivä kokea kuinka helppoa on kohota ja jälleen painua alas.
Hissi on filosoofinen laitos, joka saarnaa elämän ylös ja alas menoa
yksinkertaisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla.
Mutta Burns ei miettinyt ihan sitäkään tällä hetkellä. Hän märehti
sen sijaan sitä ajatusta kuinka hyödyllistä miehelle on, että hänellä
on tallella nenänsä, silmänsä ja korvansa. Hänhän oli itse rampa.
Toisen jalan ja toisen käsivarren olivat häneltä anarkistit ottaneet,
mutta hän ei silti ollut heille katkera. Taisteluhan on taistelua, ja
miesten on mukauduttava maksamaan osansa panoksesta taistelun riemun
ja vaaranmahdollisuuden vuoksi. Mutta rääkätä kanssaihmisiänsä sillä
tavalla kuin tuo pieni anarkistin siemen kellarissa oli rääkännyt
kania! Se ajatus täytti Ralph Burnsin yksinkertaisen ja rehellisen
sielun kiukulla ja vihalla.
Kolmannen piipullisen ääressä suuntausivat hänen ajatuksensa
toisaanne. Isabella Duncan, valokuvaaja, jonka ateljeerin hän nyt
täytti Navy Gut-savullaan, oli siis sen miehen tytär, minkä hän äsken
oli toimittanut hautauskappeliin. Ja tuo nainen oli semmoisen väen
toveri kuin Charles Brookton ja pikku Max. Ajan merkki sekin ja peräti
merkillinen sittenkin. Nykymaailman aikaan tapahtui tosiaankin ihmeitä.
Vaaditaan lujia aivoja ne kaikki selittämään.
Mutta yhtäkkiä häiriytyi Burns mietteissänsä. Auto pysähtyi talon
eteen. Se mölysi kuin sumutorvi, ja Burnsista tuntui se huonolta
enteeltä.
Hän hypähti ylös ja tarttui revolveriinsa.
Portaita nousi mies, kantaen käsivarsillansa naista. Aluksi ei Burns
tuntenut häntä, sillä miehen kasvot olivat rikkihakatut ja veriset,
tukka oli takeltunut otsaan ja kaula oli sininen, ikäänkuin tiikerin
kynsien repimä. Vaatteet oli puoliksi revitty hänen yltään.
-- Lämmintä vettä, ähkyi tuo olento -- nopeasti!
Ääni oli selvä. Sen olisi Burns eroittanut tuhansista. Hän veti pois
kätensä revolveritaskusta.
-- Oletko haavoittunut? kysyi hän.
-- En, en minä, sanoi Fjeld torjuvasti. Se on kohdannut Isabella
Duncania.
Burns loi nopean silmäyksen nuoreen naiseen jonka Fjeld mitä varovimmin
laski eräälle sohvalle. Hän näki kauhuksensa leveäteräisen veitsen
pistettynä toisen rintaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta huulensa
olivat vetäytyneet rauhalliseen ja onnelliseen hymyyn.
Sitten riensi hän keittiöön, viritti kaasuliekin ja sai tulelle
vesikattilan.
Kun hän jälleen palasi sisälle, oli Fjeld riisunut yltään rikki revityt
vaatteensa ja seisoi nyt vyötäröitään myöten alastomana edessään
sidelaukkunsa sisältö. Hän oli pessyt haavansa kylpyhuoneessa ja näytti
nyt melko siistiltä. Mutta koko hänen komea yläruumiinsa paisuvine
lihaksineen kantoi merkkejä mulatin jättiläisotteista.
-- Keitä leikkausvälineet, sanoi hän, ja auta minua sitten eetterin
käyttämisessä! Meidän on selviydyttävä niin hyvin kuin taidamme. Emme
saa hukata minuttiakaan.
Ralph Burnsin kunniaksi on mainittava, ettei hän vitkastellut.
Tohtori Fjeld otti sakset ja leikkasi auki Isabellan vaatteet.
Tiedottomuustilassakin näytti siltä, että hänen neitsellisyytensä
vaistomaisesti koetti vastustaa kaikkea riisumista.
Fjeld epäröi hetken, mutta sitten hän taivutti syrjään tytön kädet ja
ryhtyi uudelleen leikkaamaan vaatteita Jim Fraserin veitsen ympäriltä.
-- Hän kuolee, kun minä vedän veitsen ulos haavasta, mutisi hän.
Kun Burns tuli lähelle, kalpeni hän, sillä kummankin kuvankauniin
marmorivalkean rinnan välissä, jotka olivat luodut kuin Afroditen
kunniaksi, törrötti mulatin bowie-veitsi, terä monta tuumaa syvässä
Isabella Duncanin sydänjuurissa.
-- Että niinkin kauniin naisen on kuoltava! kuiskasi hän.
Fjeld ei vastannut, vaan ojensi hänelle eetterin.
-- Jos hän palaisi tuntoihinsa, niin tiedäthän mitä sinun on tehtävä,
virkkoi hän.
Sitten kävi hän käsiksi instrumenttivatiin ja asetti kuntoon veitset,
pinsetit ja suontensalvat.
Hän kumartui eteenpäin ja veti veitsen pois kuolevan naisen rinnasta,
Burns huomasi että hänen kätensä värisi. Sitä ei skotlantilainen vielä
koskaan ollut nähnyt.