Ei ole monta, jotka voisivat kertoa siitä taistelusta, mikä tapahtui
tuona muistorikkaana iltana Hampsteadin nyrkkeilyhuoneistossa,
kun Charles Brookton tylstynein aivoin liukui tietoisuudesta
tarkoituksettomaan tiedottomuuteen.
Ei milloinkaan ole taistelua suoritettu kahden niin raivokkaan miehen
kesken, jotka eivät taistelleet rahasta, vaan ainoastaan sen verisen
mestaruuden puolesta, missä panoksena on henki. Eivätkä he taistelleet
muilla aseilla kuin nyrkeillä, voimakkailla keuhkoillaan ja kahden
komean ruumiin lihasvoimalla.
Se ei tosiaankaan ollut mikään säännönmukainen kamppailu kreikkalais
roomalaisten nyrkkeilysääntöjen mukaan, eivätkä he nyrkkeilleet viime
olympiadin ohjeiden mukaisesti. Mutta ei siinä kuitenkaan ollut kaksi
taitamatonta villi-ihmistäkään, mitkä omituinen kohtalon käänne oli
johtanut samaan kehään, missä miehet sellaiset kuin Bombardier Wells,
Carpenter tahi Frank Klaus olivat käyneet toistensa kimppuun kunnian
ja ansion vuoksi. Kummallakin oli suuri tekniikka nyrkkeilyn ja painin
alalla, mutta nyt ei ollutkaan kysymys eristä ja pisteistä; sen huomasi
heti. Tässä oli kysymys vain yhdestä ainoasta ratkaisusta, yhdestä
ainoasta knock outista -- heikomman kuolemasta.
Jos olisi ollut kysymyksessä tavallinen ottelu, olisi läsnäolleella
yleisöllä ollut täysi työ vetojen lyömisestä siitä, kumpi voittajana
suoriutuisi taistelusta.
Siinä oli vastakkain kaksi miestä, selät kumarassa ja suuret nyrkit
puristettuina iskuun, nuoren naisen, kuolema rinnassansa, jäykin silmin
katsellessa tuota raivotaistelua, mikä liukui hänen sammuvan tajuntansa
ohi.
Kukaan ei tuntenut tohtori Jonas Fjeldiä, mutta kaikki olivat ainakin
joskus nähneet Ison-Jim Fraserin kaikessa voimassaan riemuitsevan
mannermaan valkeista miehistä saamistaan voitoista. Cyganovitshin,
Hackensmidtin, Lurichin ja Jens Pedersenin, väkevän tanskalaisen,
kaikkien heidän oli täytynyt väistyä tuon uuden ilmiön edessä
Galvestonista. Hän oli tosiaankin valtava paksuine häränniskoineen,
suunnattomine rintalihaksineen ja pitkine gorilla käsivarsineen.
Hän oli komea ihmispeto, miesmurhaaja paholaisen armosta, tiheimmän
ja vaarallisimman ihmistiheikön poika. Hän näytteli naureskellen
kultapaikkaisia hampaitansa, kun hän tappeli. Se oli ilkeää ja
kammoittavaa naurua.
Ja vastapäätä häntä valkea mies. Ei niin pitkä, mutta kaula
hänellä oli hyvämuotoinen ja voimakas ja käytöksessään sellainen
varmuus, voima ja itsensähillintä, että se sai Ison Jimin hetkeksi
hajamielisesti ajattelemaan, että oli valkeitakin miehiä, silmissään,
nyt punaisilta verestävissä, pohjolan sineä, joka oli verrattavissa
siihen, mitä on neekeriorjain jälkeläisten katseissa, joiden esi-isät
kerran pyydystettiin Kongon metsissä koetellakseen voimiaan Texasin
puuvillaplantaaseissa.
Taistelu raivosi hetkeksikään herkeämättä -- ilman sekunninkaan
hengähdystä. Molemmat ruumiit kietoutuivat toisiinsa, nyrkiniskujen
suhahtaessa ilmassa ja määrätyin väliajoin pudotessa toisen vatsalle
tahi rinnalle. Kumpikaan ei välittänyt iskuista, joista jokainen
yksitellenkin olisi riittänyt tekemään lopun tavallisesta ihmisestä.
Kiihtymys on kerta kaikkiaan suoja kivuntunnetta vastaan. Kuultiin
vain noiden kahden ähkyvä hengitys ja heidän hurjat, korahtavat
kurkkuäänensä.
Mikä taistelu se olikaan! Säikähdyksen valtaama yleisö jonka korvissa
vielä kaikuivat Isabellan uhkaukset, unohti kaiken sen hirveän
voimanmittelön vuoksi, mikä suoritettiin näyttämöllä. Katsojat olivat
nousseet seisomaan ja katselivat nyt henkeään pidätellen tuota
kiihtymyksen ja raivon draamaa, mitä parin minutin ajan esitettiin
näyttämöllä ja joka oli pyhitetty terävä-älyisimmälle ja viisaimmalle
ihmisvoiman käytölle.
Ja Isabella Duncan, joka makasi siinä, nojaten kauniin päänsä erästä
kulissia vastaan, katseli tuijottavin silmin tätä taistelua. Se
oli kuin kahden taruolennon yhteenotto hämärässä muinaisuudessa.
Ja kuolemakin, joka jo oli ruvennut sumentamaan hänen katsettaan,
keskeytti työnsä. Viikatemies oli pannut syrjään viikatteensa ja odotti
kärsivällisesti uutta uhria.
Joka kerta kun nyrkkimiehet vierivät ympäri permannolla ja koettivat
pusertaa lujat sormensa toisensa kurkkuun, oli kuin olisi kuullut
raudan kumean kilahduksen.
Ei kukaan suuressa katsojakunnassa ollut huolissaan Isosta-Jimistä. He
tunsivat hänet ja tiesivät että maailmassa oli tuskin yhtään miestä,
joka pystyi mittaamaan itseään hänen kanssansa -- ei ainoastaan
voimassa, vaan raakuudessa ja häikäilemättömyydessäkin. Hän kyllä pian
saisi selvän muukalaisesta.
Mutta mikäli minutit vierähtivät, rupesi heidän uskonsakin horjumaan.
Tuo vaalea kultuuri-ihminen oli luopunut kaikesta rotunsa maltillisesta
ja harkitsevasta levollisuudesta. Hänen silmänsä muuttuivat palaviksi
tulikuuliksi, hänen otsallaan näkyi kaksinkertainen poimu, mikä hehkui
kuin verinen arpi. Ja kaikki nuo rikoksien sankarit alhaalla salissa
valtasi puistatus, kun huomasivat hänen silmistään tiukkuvan verta.
Mikä paholainen olikaan päässyt irti?
Iso Jim ei enää nauranut. Hänen suunsa näytti veriseltä massalta
kasvoihin hyvin suunnatun iskun jälkeen, hänen vasen kätensä tunsi
kovaa kipua sen jälkeen, kun valkea jättiläinen oli sen saanut
kierrokseen, ja kova kipu vasemmassa kyljessä ilmaisi, että muutamia
kylkiluita oli poikki.
Silloin ulvahti Jim yhtäkkiä kuin haavoitettu peto. Hänen
gorillakätensä mursivat vastustamattomasti Fjeldin puolustusotteet ja
yli inhimillisin ponnistuksin onnistui hänen saada kurkkuote.
Nyt vihdoin -- seurakunta oli unohtanut henkäistä sitä ilmaa, joka
vähitellen alkoi myrkyttyä mulatin hikoilusta --, käytti se tilaisuutta
hyväkseen. Ja katso -- Fjeldin kasvot kävivät yhtäkkiä tumman
puhuviksi, hänen koettaessa pudistaa itsestään tuo kamala ote. Oliko
hän jo mennyttä?
Silloin heittäysi hän kaikella voimallaan taakse päin. Mulatti
kierähti hänen ylitsensä, mutta menetti samalla otteensakin. Haukkoen
ilmaa, heittäysi norjalainen vastustajansa luotaan, ja seuraavalla
hetkellä oli kumpikin taasen pystyssä. Mulatti jatkoi hyökkäystään,
syöksyi jälleen Fjeldin kimppuun, mutta kun hänen uusi hyökkäyksensä
epäonnistui, koetti hän saada veriset hampaansa Fjeldin kurkkuun.
Silloin kumartui norjalainen alas, tarttui mulattia vyötäröistä,
kohotti ylös hänen painavan ruumiinsa aivan kuin nostetaan lapsi, ja,
tehden täyspyörähdyksen, viskasi hänet kauvaksi luotaan. Ikäänkuin
pyörivästä heittokoneesta viskattuna lensi tuo tumma olento, putosi yli
näyttämöpartaan ja tuli hirveällä ryskeellä maahan katsojapaikkojen
keskelle, missä iski takaraivonsa ensi penkin laitaan.
Hän koetti nousta pystyyn, mutta veri virtasi nenästä ja korvista,
ja mörähtäen kuin kuolettavasta haavoittunut härkä, vaipui hän
raskaasti maahan. Oli kuin olisivat hänen rautaisen ruumiinsa lihakset
herpautuneet, hänen kasvonsa kalpenivat ja verinen suu avautui puoliksi.
Fjeld astui näyttämöpartaalle, hänen päänsä oli pahassa kunnossa, ja
veri virtasi haavasta hänen kaulassansa, mutta hänen silmänsä olivat
uudestaan tulleet tyyniksi ja teräviksi. Hän huomasi nopeasti, että
Jimillä ei enää ole mitään sanomista.
Sitten kääntyi hän ympäri, astui heijastimen luo ja viskasi sen
kulissien väliin, missä se lensi seinään ja pirstautui. Oli aivan
kuin jotakin elävää olisi samalla särkynyt, sillä tuo uupunut mies
näki samalla näyn, jota hän ei milloinkaan unohda. Tuolla sisällä
puolihämärässä välähti samalla silmä, raskas, jäykkä silmä, jolla oli
maidonkarvaiset reunat. Sen ylle ilmestyi kuin kalvo, ja sen ilme
muistutti aarniometsän käärmettä, joka on syönyt liiaksi erämaan
eläimiä ja nyt valmistautuu lepoonsa.
-- Luciferin silmä, mutisi Fjeld, ja katsoi ympärilleen. Kukaan ei
sanonut mitään, mutta oli kuin raskas, synkeä pelko olisi hiipien
tullut kaikilta tahoilta. Se kuiskasi:
-- Huomenna sinun on kuoltava!
Silloin nosti Fjeld Isabella Duncanin käsivarsilleen ja astui nopeasti
ulos.
Kukaan ei estänyt häntä.