Charles Brookton oli lopettanut esityksensä. Se ei oikeastaan ollut
mikään varsinainen esitys, se oli vain kiihtynyttä puhetta. Hän osasi
taidon tiputella verta kuulijainsa silmiin. Hän sähisi, ärjyi ja murisi.
Useimmat vähänkin merkitsevät kansanpuhujat ovat samalla hyviä
näyttelijöitä. Heillä on kyky sovittaa esityksensä kuulijainsa
vastaanottokyvyn mukaan. He eivät vetoo älyyn vaan vaistoihin.
Toisinaan heidät kiihdytetään hurmioillaan ja tuo hurmio ajaa heidät
älyttömyyden tilaan. Ulkonaisesti -- sillä ensi luokan kansanpuhuja
osaa aina kätkeä itsensä sanojen taakse ja käytellä kuulijoitansa kuin
marionettinukkeja. He teeskentelevät esim. hehkuvaa vihaa pääomaa
kohtaan, jota salaisesti jumaloivat, he puhuvat, silmiään mulkoillen,
verestä, jota inhoavat, he kiihoittavat väkivaltaan, joka on heille
kokonaan vierasta.
Kansanpuhujat ovat nimittäin useimmiten aika siivoa väkeä, he ovat
sanateknikkoja, ja he vapisevat sisäisesti, ajatellessaan murhaa ja
ryöstöä. Heitä voidaan verrata politikoihin, jotka pitävät enemmän
työskentelystä jonkun asian puolesta kuin sen toteuttamisesta. Mitä
tekemistä on vaivaisella, punanenäisellä kieltolakipolitikolla sen
jälkeen kuin kielto on toteutunut? Alkaako hän sodan kahvia, naisia ja
limonaadia vastaan?
Me elämme ihmeellisessä maailmassa, mutta se ei näyttänyt olevan
Charles Brooktonin mielipide. Kalman kalpeana ja hiki otsalla seisoi
hän siinä ja kuunteli sitä suosionosoitusten pauhua, mikä seurasi hänen
esitystänsä. Hän ei näytellyt komediaa. Viha säkenöi hänen silmissään,
ja hänen sieraimensa laajenivat kuin verta vainuavalla sioux indianilla.
Mitä hän oli sanonut? Irrallisia ja löyhiä sanoja, mutta kaikki
päättyivät samaan: Me tahdomme lyödä, me tahdomme päästää irti punaisen
terrorin hukat, me emme enää tahdo rosvota ja ryöstää hiljaisuudessa,
tahdomme nähdä verta...
Ja kaikki nuo pariin sataan nousevat miehet, mitkä istuivat alhaalla
hänen puhujakorokkeensa juurella, olivat veren poikia.
He olivat miehiä, joiden raakuus, häikäilemättömyys ja julmuus oli
kestänyt kokeensa. He olivat vallankumouksen, kapinan ja rosvoretkien
tuotetta. Heidän särmikkäissä häränaivoissansa ei ollut mitään
teorioja, vaan ainoastaan verisiä lauseparsia tikarin, revolverin,
tulen ja kirveen evankeliumista.
Oli vain enää osoitettava se hävityksen tie, jota heidän oli kulettava.
-- Toverit, aloitti Brookton...
Mutta enempää hän ei saanut sanotuksi.
Sillä kulissien välissä näki hän haamun, mikä koko yön oli pitänyt
hänen silmänsä selällään kauhusta, tuskasta ja kaipauksesta... Hän
ei voinut erehtyä, se oli Isabella Duncan kumivaipassaan. Hän oli
asettanut kuntoon kameransa ja piti kädessään suurta heijastinta ja sen
heikosti valaisevaa silmää.
-- Väisty, saatana! mutisi puhuja ja tarttui päähänsä.
Kuulijakunta tuli levottomaksi. Mikä paholaisen nimessä häntä vaivasi?
Näkikö hän näkyjä?
Mutta Brookton ei nähnyt enää mitään. Hän horjui alas puhujakorokkeelta
hurjasti parkaisten, syöksyi alas portaita ja joutui Jim Fraserin
syliin. Suuri mulatti tarttui häneen kuin lapseen, kantoi hänet
erääseen syrjäkäytävään ja laski hänet eräälle pöydälle.
-- Täytyy olla petosta mukana, murahteli hän.
Nähdessään haamun kulissien välissä, kävi hänenkin ihonsa vihreäksi
säikähdyksestä. Sillä Isabella Duncan oli ottanut kumikypärän päästään
ja astui nyt esille kulisseista.
Nyt hän käsitti Brooktoninkin äkillisen kohtauksen.
-- Saatanan naikkonen!, sähähti hän ja paljasti veitsensä. Nyt et minua
enää vältä...
Mutta sanat jähmettyivät hänen huulilleen, sillä yli koko kuulijakunnan
levisi raskas punertava sumu suuresta heijastimesta. Se oli kuin
suuri mahtava käärme, mikä tylsin liikkein kiemurteli penkkirivien
välissä. Käärme vaihtoi väriä ja jakautui. Siitä tuli satoja vihreitä
matelijoita, mitkä kiemurtelivat sähisevin suin. Sitten taas valo
odottamatta muutti sävyä -- oli kuin huone nyt olisi uponnut yhteen
ainoaan suunnattomaan säihkyvään maidonkarvaiseen liekkiin, mikä
tunkihe joka soppeen.
Kuului lyhyt napsahdus, valo sammui ja sali oli aivan kuin ennenkin.
Isabella Duncan tempasi kumikypärän päästään, ja vaaleat, aaltoilevat
kutrinsa olivat kuin sädekehä hänen kauniin, käskevän Diana päänsä
ympärillä.
-- Tehän tunnette minut, huusi hän... minähän olen vain "toveri"
Duncan, valokuvaaja.
Olen juuri valokuvannut seurakunnan. Siitä tulee varmaan onnistunut
kuva. Se osui suoraan teidän mustiin sydämiinne. Oo -- te ette
tunne minua vielä oikein. Olette unohtaneet sen pikkutytön, joka
vältti teidän veriset kyntenne, joilla silvoitte rikki isäni --
suuriruhtinaan... Monet teistä sen varmaan vieläkin muistavat. Näen
täällä Abram Kornitzkyn ja tuolla Zimmermanin. Mutta Isaac Lewin
astelee ympäri helvetin tulessa, puukko selässä -- se on minun
puukkoni, toverit...
Nyt on teidän vuoronne. Minun valosäteeni jäytävät jo parhaillaan
teidän sydänjuurianne. Te kuolette kaikki -- kaikki. Te jähmetytte
synteihinne, kirotut elukat, ja te ryömitte ikuiseen vaivaan minun
käärmesäteet verissänne -- Ettekö tunne, että teidän sydänjuurenne
jo sykähtelevät? Kosto on yllänne -- ryömikää nyt rotanloukkoihinne
kuolemaan...
Miehet katselivat toinen toisiaan. Heidän kasvoilleen oli ilmestynyt
ihmeellinen fosforin keltainen värisävy. He olivat toiminnan miehiä,
mutta nyt heidän suonissansa ikäänkuin hiipi pelko, joka heiltä riisti
heidän tahtonsa. Oliko tyttö oikeassa -- oliko heidän tosiaankin
kuoltava.
Siiloin hypähti tumma haamu pienelle näyttämölle, missä tavallisesti
nyrkkeilijät kolhivat toistensa kasvoja. Mulatin silmät verestivät ja
valkeaa vaahtoa näkyi hänen turpeitten huuliensa ympärillä.
Väistämättä kohtasi Isabella hänen katseensa. -- Koira, lausui hän
tyynesti, ryömi loukkoosi!...
Silloin kuului jyrähdys näyttämön takaa, muutamat ovivartijat
horjahtivat sisään voimakkaan käden lennättäminä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä syöksi sisään tohtori Fjeld.
Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyillen.
Juuri sillä hetkellä iski Iso-Jim hurjasti kiroten veitsensä nuoren
naisen korkeaan poveen.