Isabella Duncan istui kauvan ja tuijotti eteensä. Hän antoi elämänsä
soljua sisäisten silmiensä editse. Se oli enimmäkseen työtä ja hyvin
vähän iloa.
-- En ole milloinkaan uskonut itseäni kellekään miehelle, lausui hän,
enkä käsitä miksi minä nytkään olen kertomaisillani onnettoman elämäni
salaisuudet -- muukalaiselle... Mutta teissä on, tohtori Fjeld, jotakin
erikoista, joka tekee oloni turvalliseksi... Te olette ainoa tuntemani
mies, joka tyynesti voi katsoa minua silmiin. Sisässäni sanoo minulle
jokin, että te olette lähtenyt kaikkein alkuperäisimmästä, mikä on
olemassa väkevimmällä sukupuolella: miehekkyydestä ja ritarillisuudesta.
Fjeld teki torjuvan liikkeen.
-- Ystäväni, sanoi hän lempeästi, en istu tässä lausuakseni
kohteliaisuuksia. Mutta minä tunnen miehet. Uusaikaiset "ritarit" eivät
ole paljon arvoiset, he ovat täynnä puheenparsia ja teennäisyyksiä.
Heidän lemmensanansa ovat rikkaita ja moninaisia, eikä heidän
jalomielisyydellään ole mitään rajoja, kun he tahtovat voittaa
jonkun naisen suosion. Mutta heidän lämpönsä on teennäistä, heidän
ritarillisuutensa väärennettyä, heidän menettelytapansa arkipäiväisiä
kuin nykyaikainen neekerisävelmä... Ja minkätähden?... Sentähden että
useimmat heistä ovat huvitteluhaluisen ja kieron yhteiskuntaelämän
turmelemia eivätkä useimmat heistä ole tunteneet vapaan työn rehellistä
raikkautta. Te, tohtori Fjeld, ette ole kuluttaneet anturoitanne
tanssisaleissa, te ette ole jumaloineet sitä tahi tätä muotiurheilua,
tahi kuluttanut aikaanne puolimaailman naisten kanssa. Te olette kuin
raikas tuulahdus, seikkailu loistaa silmistänne. Te tunnette suuren
yksinäisyyden, te olette karkaissut mielenne vaaroissa ja kiusauksissa
ja te olette oppinut katselemaan kaikkea inhimillistä suurpiirteisesti
ja ennakkoluulottomasti... Sentähden minä luotan teihin -- jopa
enemmänkin...
Mutta palatkaamme nyt minuun itseeni. Minun historiani on monen muun
kaltainen nykyisin. Minä olen syntynyt kukistuneen valtaistuimen
juurella. Isäni oli tsaari Nikolain lähimpiä sukulaisia. Olen kasvanut
mitä suurimmassa loistossa ja, voinpa sanoa, myöskin onnessa. Kotini
oli mallikoti... Sitten syttyi sota, joka sai maan jalkaimme alla
huojumaan... Sen mukana vallankumous... Me muutimme yhteen suurista
linnoistamme. Isäni oli pidetty ja nautti kansansuosiota. Hän oli
ahkera tiedemies, joka ei milloinkaan sekaantunut politiikkaan,
ja me uskoimme varmasti saavamme elää rauhassa. Sitten tulivat
bolshevikit, jotka säästivät isääni, mutta heidän jäljissään kulkivat
villit rosvolaumat, mitkä olivat koristeiksensa ottaneet poliittisia
nimityksiä... ne hävittivät maan pohjoisesta etelään, ne rosvosivat,
ryöstivät ja murhasivat. Eräänä päivänä tuli muuan sellainen lauma
isäni linnaan. Olin silloin 14-vuotias, mutta minä muistan sen kuin
olisi se tapahtunut eilen. Isäni avasi heille oven sekä antoi heille
ruokaa ja viiniä... He pilkkasivat häntä, mutta kun hän vastasi heille
arvokkuudella ja halveksumisella, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja
rääkkäsivät häntä mitä hirveimmällä tavalla. Mutta ei siinä kyliin.
Saadaksensa tietää, minne hän oli kätkenyt aarteensa, polttivat he
hänen käsiään tulisilla pihdeillä ja kiskoivat hänet puutarhaan, jossa
riisuivat hänet alasti, naulitsivat kiinni erääseen puuhun ja rupesivat
ammuskelemaan häntä löytämällänsä ilmapyssyllä. Sen jälkeen sytyttivät
he linnan tuleen peittääkseen jälkensä Moskovan neuvostohallitukselta
ja lähtivät matkaansa.
Kaiken tämän tapahtuessa olin minä eräässä pienessä talonpoikaistalossa
lähistössä, minnekä isäni oli minut salaa lähettänyt. Olin hänen ainoa
tyttärensä ja äitini oli kuollut monta vuotta sitten...
Iltasella hiipivät kauhun valtaamat talonpojat poltetun linnan
paikalle. Minä seurasin heitä ja löysin silloin onnettoman isäni
ristiinnaulittuna, kuolemaisillaan... Veimme hänet kanssamme
talonpoikaistaloon ja siellä hän vähitellen toipui.
Uskokaa minua, tohtori Fjeld, siitä hetkestä alkaen minä tulin
"kovaksi". Oli kuin olisi sydän rinnassani jähmettynyt. Koko lapsuuteni
ja nuoruuteni oli hävitetty olemattomaksi. Olin ollut vilkas ja iloinen
tyttö -- siitä hetkestä alkaen en enää ole nauranut. Iloni oli kuollut,
mutta joka säije ruumiissani keskittyi yhteen ainoaan: kostoa, kostoa!
Antakaa suurimpien puhujien nousta ja kieltää kosto. Antakaa heidän
saarnata lempeydestä ja anteeksiannosta... En usko heitä. Kun Jumala
itse meidät hylkää, on meidän otettava kosto omiin käsiimme...
Siitä hetkestä alkaen tulin viisaaksi, viekkaaksi ja varovaksi.
Muutamien uskollisten ystäväin avulla onnistuin pääsemään Mustanmeren
rannikolle. Siellä vuokrasimme itsellemme laivan, jonka eräs
englantilainen risteilijä kotimatkalla ollessaan muutamia päiviä
myöhemmin valtasi. Puolen vuoden harhailun jälkeen tulimme vihdoin
Parisiin, missä isälläni oli salanimellä eräässä pankissa muutamia
satojatuhansia frangeja. Siellä asuimme kuusi vuotta. Minä antauduin
tutkimaan fysiikkaa. Madame Curie otti minut miltei äidilliseen
hoitoonsa, ja minusta tuli ennen pitkää hänen rakkain oppilaansa.
Täytettyäni 20 vuotta väittelin tohtoriksi teoksella, joka koski
zodiak-valoa.
Antauduin kuitenkin yhä enemmän kokeilevan fysiikan alalle. Opintoihini
oli tullut määrätty suunnitelma. Onhan tunnettu asia, että muutamilla
valosäteillä on voimakas vaikutus ihmisruumiin kudoksiin. Finsenin
loistavan keksinnön Röntgen-säteiden parantavasta vaikutuksesta
ihosyövässä ja muissa senlaatuisissa taudeissa te kyllä tunnette.
Nyt tuli minun tehtäväkseni keksiä säderyhmä, joka on niin voimakas,
että kykenee tappamaan ihmiselimistön. Pari vuotta sitten keksin
myrkytetyn valon. Olin itse kuolla vaarallisten kokeitteni aikana.
Minulla ei ollut yhtään assistenttia, ja madame Curiella ei ollut
aavistustakaan keksinnöstäni. Pidin salaisuuteni omana tietonani, ja
minä toivon että se kuoleekin minun mukanani. Sillä päivänä, jona
myrkytetty valo lasketaan irti ihmisten keskuuteen, on vaarallista elää.
Saatan vain mainita teille, tohtori Fjeld, että näillä minun
valosäteilläni on ihmeellinen hiipivä voima. Valkoisiin verisoluihin
-- leukocytheihin -- nämä säteeni imeytyvät. Solut muuttavat
biologisen tehtävänsä -- niiden kyky vaikuttaa sääntelevästi veren
kokoomukseen vähenee vähitellen, jolloin tapahtuu punaisten verisolujen
sakoutuminen. Tämä koaguloituminen tapahtuu aivan yhtäkkiä ja määrätyn
ajanjakson kuluttua, joka voi vaihdella noin puolen minutin verran sen
jälkeen kuin säteet ovat vaikuttaneet vereen. Sille, joka edes muutamia
sekuntteja on ollut alttiina näille säteille, ei ole mitään pelastusta,
elleivät ole puetut kumiin tahi muuhun läpäisemättömään aineeseen.
Nyt käsitätte iloni ja riemuni, keksittyäni nämä säteet. Minä
konstruoin heijastimen, joka tavallisen seinäsulkijan avulla saadaan
toimimaan. Sitten matkustin Lontooseen, kätkeydyin valokuvaajan
nimen taakse -- ja loput te aavistatte. Hankin itselleni yhteyden
vihollisieni kanssa, tuuditin heidät turvallisuuteen ja valokuvasin
heidät kuoliaaksi.
-- Te säästitte Charles Brooktonia, lausui Fjeld.
Isabella nousi.
-- Niin, minä säästin häntä, vastasi hän. En tiedä oikein itsekään
minkätähden, ehkä siksi että hän rakasti minua... Olisin säästänyt myös
pikku Maxia, mutta hän astui itse kohtalonsa tielle... Nyt en säästä
enää ketään, en edes itseäni. On aika merkitä piste.
-- Mitä tarkoitatte?
Isabella katsoi häneen jonkun verran hämmentyneenä. Hänen huulillaan
oli vastaus valmiina, mutta hän pidätti sen.
-- Jos minulle tapahtuisi jotakin, lausui hän sitten vitkaan,
tahdotteko te silloin huolehtia siitä että isäni tulee kunnialla
hautaan. Ei mitään köyhän hautausta. Ja tahdotteko myös pitää huolen
minusta?
Fjeld tarttui hänen käteensä.
-- En ole koskaan pettänyt ystävää, sanoi hän hiljaa. Saanko tavata
teitä huomenna.
-- Ette saa tavata minua enää koskaan.
Hän erehtyi.