Auto seisahtui suuren vuokrakasarmin eteen Hampsteadissa.
Se oli keskiluokalle tarkoitettu talo, portaissa suunnattomat
lapsilaumat ja paljon juoruja. Mutta ylhäällä ullakkokerroksessa oli
hiljaista ja rauhallista. Sinne ei kuulunut työläisvaimojen vihainen
ajatustenvaihto -- siellä oli kaikki kuin rauhoitettua.
Kaikki näet tiesivät että tuolla ylhäällä asui vanha, sairas mies, jota
ei kukaan vielä ollut nähnyt. Ja kuta korkeammalle kerroksiin noustiin,
sitä enemmän vaimenivat äänet, tullen ikäänkuin kunnioittaviksi ja
juhlallisiksi.
Tuossa vuokralaisessa oli jotakin salaperäistä, hän kun ei milloinkaan
lähtenyt huoneestaan eikä milloinkaan puhunut kenenkään muun kuin sen
pitkän, kauniin naisen kanssa, joka joka päivä saapui sinne mukanaan
koppa, ja sulkeutui huoneeseen yhdessä sairaan kanssa. Oli pari kertaa
sattunut että uteliaat pikkupojat olivat hiipineet ullakkokerrokseen
kuuntelemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavana kuin
että nuori nainen niinä tunteina, mitkä viipyi vanhuksen luona, luki
ääneensä kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja kun avainreijätkin
olivat tuketut, eivät he voineet kertoa edes miltä tuo salaperäinen
vuokralainen näytti.
Ainoa, joka jotakin tiesi, oli portinvartija. Hän se kerran monta
vuotta sitten oli ottanut vastaan tuon vanhan ja sairaan miehen, jonka
kaksi kaupunginlähettiä kantoi asuntoon. Mutta koska miehen kasvot
olivat peitetyt ja kun nuori nainen, joka ilmeisesti oli sairaan
tytär, oli järjestänyt kaiken muuttoa koskevan sekä vastannut kaikkiin
tarvittaviin kysymyksiin, ei portinvartijakaan voinut tyydyttää
kaikkien suutarin ja räätälin vaimojen luontaista uteliaisuutta. Hän
tiesi ainoastaan, että vuokralaisen nimi oli mr Duncan sekä että vuokra
maksettiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä. Tytär ei sitäpaitsi ollut
sitä laatua, jonka kanssa helposti pääsee juttusille.
Ullakon vuokralainen oli siis säilyttänyt jonkinlaisen salaperäisyyden
arvonannon, mikä ei muuten aiheuttanut mitään enempiä tutkimisia. Kun
salaperäisyys tulee tottumukseksi, niin se, kuten tiedetään, menettää
viehätyksensä.
Mutta nyt tuli tuo auto, mukanaan tytär ja muukalainen, joka
pituudellaan ja rotevuudellaan herätti huomiota. Ei ollut vielä
milloinkaan sattunut, että tuolla nuorella naisella olisi ollut
mukanaan herraseuraa, ja portinvartija tunsi yhtäkkiä, miten hänen
vanha mielenkiintonsa mysteriota kohtaan ullakolla uudelleen heräsi
henkiin. Sitten johtui hänen mieleensä, ettei hän pariin päivään ollut
nähnyt tuota nuorta naista. Saattoihan kuitenkin olla niinkin, että
nainen oli käynyt siellä, vaikka hän itse silloin oli sattunut olemaan
kadunkulmassa olevassa ravintolassa. Mutta kun hänen eukkonsakaan ei
sattunut olemaan kotosalla, niin ei hän sillä hetkellä voinut saada
mitään selvyyttä asiaan.
Mutta miltä näyttikään tuo nuori nainen?... Hän oli puettu
ihmeelliseen, ryppyiseen urheilupukuun ja kankaiseen päähuppuun, mikä
painui matalalle korvien alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat, ja harmaat silmänsä harhailivat hämmentyneinä sinne tänne
ikäänkuin apua etsien. Rotevakasvuisen herrasmiehen täytyi miltei
nostaa hänet pois autosta, mutta kadulle päästyään riuhtasi hän itsensä
irti ja miltei lensi portaita ylös.
-- On varmaan tapahtunut jotakin, mutisi portinvartija itsekseen
huolestuneena ja siirtyi pois akkunareikänsä äärestä. Mikseivät olleet
hänen puoleensa kääntyneet?
Sillä välin riensi nuo kaksi ylös ullakolle. Tohtori Fjeld kykeni
töin tuskin seuraamaan nuorta naista, joka paksusta norjalaisesta
hiihtopuvustansa ja pikisauma-saappaistansa huolimatta miltei lensi
portaita ylös.
Hän pysähtyi hengästyneenä ullakko-oven eteen ja painoi kädellään
sydäntään.
-- Minä niin pelkään, valitti hän.
Sitten tarttui hän lukkoon. Ovi oli teljetty eikä sisäpuolelta kuulunut
yhtään ääntä.
-- Avain, mutisi hän, avain on kotona käsilaukussani. Minullahan ei
ollut mitään mukanani -- kirous Charles Brooktonille.
-- Meidän on murtauduttava sisään, sanoi Fjeld ja vei hänet
rauhallisesti syrjään. Tämä on jotakin minua varten.
Hän painoi olkapäänsä vasten heikkoa ovea, joka heti murtui ja lensi
surkeasti parahtaen auki. Jonas Fjeld ei koskaan unohda sitä näkyä,
mikä häntä nyt kohtasi.
Valoisassa, ystävällisessä huoneessa, joka oli järjestetty rakastavan
naisen huolella, istui leveässä, yksinkertaisen koneiston avulla
vuoteeksi muutettavassa tuolissa jokin, joka ei enää muistuttanut
ihmistä. Silmät olivat ainoastaan kaksi mustaa reikää punaisine
reunoineen, nenä kammottava arpi ja korvat ilkeännäköisiä,
käpristyneitä ihopoimuja.
Suu oli puoliavoin aivan kuin se juuri olisi kuiskannut jonkun nimen
ja, molemmat kädet, jotka kouristuksen tapaisesti pitelivät tuolin
käsinojia, olivat täynnä vanhojen palohaavojen arpia.
Siitä huolimatta uhoi tuosta rääkätystä ruumiista omituisen korkeata
arvokkuutta, rauhaa ja kohtaloonsa tyytymystä, mitkä selvällä tavalla
ilmaisivat että tämä raadeltu jumalan kuva kerran oli ollut mies.
Isabella oli jäänyt seisomaan ovenpieleen. Hänen huuliltaan ei päässyt
äännähdystäkään. Oli aivan kuin hän olisi jähmettynyt epätoivoon.
-- Kuollut, kuollut, mutisi hän.
Fjeld astui Isabellan editse ja kumartui vanhan miehen puoleen. Hänen
tutkimuksensa ei kestänyt kauvan.
-- Hän on nukahtanut tyynesti ja rauhallisesti, lausui hän hillitysti.
Kaksi tahi kolme tuntia sitten... Hänen elämänsä on ollut kärsimystä,
hänen kuolemansa oli helppo.
-- Nälkään nääntynyt, mutisi Isabella, nälkään nääntynyt!
Yhtäkkiä lysähti nuori nainen aivan kokoon. Hän syöksyi kuolleen
jalkoihin, tarttui hänen silvottuihin, kylmiin käsi parkoihinsa ja
puhkesi hillittömään valitukseen, joka puistatti koko hänen ruumistaan.
Nyt hänestä jälleen tuli yksi rajattomien arojen naisista, joiden
hurja valitus on vuosisatoja kaikunut suurissa hautajaissaatoissa
aina Iivana Julman ajoista viimeisten Romanovien kuolinparahdukseen
Jekaterinenburgin vankilassa.
Fjeld ei häntä häirinnyt, kun hän valittaen puhui kuolleelle kotimaansa
kielellä ja loihti esiin nuoruutensa muistoja siitä hyvästä, hienosta
ja jalosta miehestä, joka nyt oli saanut tietää ijankaikkisuuden
arvoituksen ratkaisun.
Mutta nopeasti hän kohottausi pystyyn ja näytti siltä kuin uusi tuli
hänen silmissään olisi saanut kyyneleetkin kuivumaan. Hän katsoi
Fjeldin ohi, ja hänen silmäteränsä näyttivät tulevan ilkeän keltaisiksi
ja ikäänkuin jotakin etäistä päämäärää etsiviksi. Sitten otti hän
raidin ja verhosi sillä kuolleen.
-- Tahdotteko auttaa minua tässä? sanoi hän hiljaisesti ja osoitti
kuollutta.
Fjeld nyökäytti päätänsä.
-- Nythän ei ole muuta tehtävää, kuiskasi hän. Tahdotteko nyt seurata
minua kotiin? Ja myöhemmin...?
-- Mitä te tarkoitatte?
Hän ei vastannut. Mutta hänen ei myöskään tarvinnut kysyä, sillä toisen
silmissä näki hän jotakin, jota ei milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt
yhdenkään naisen katseissa.