Vähän yli 1000 metrin korkeudessa tapahtui merkillinen kilpalento
irtipäästetyn tähystyspallon ja lentokoneen välillä. Tähän korkeuteen
päästyä kohtasi onnellista ilmapalloa, jota nyt ei teräsköysi
pidättänyt, raikas tuulahdus, joka kantoi sen sylissään korkealla yli
Pohjanmeren lakkapäisten laineiden.
Se ei ollut mikään tavallinen, tavallisella yksinkertaisella
hiilikaasulla täytetty pallo Edinburghista. Se juokseva aine, mikä
pullisti palloa, oli uusi keksintö ilmateknillisellä alalla ja antoi
pallolle uskomattoman kestävyyden.
Aurinko paistoi sen keltaisiin kylkiin, ja kun Fjeld vähitellen
lähestyi pakolaista, näytti tämä itsekin pieneltä auringolta, joka
oli täynnä elinvoimaa ja kaikki lihakset jännittyneinä. Kuin elävä
olento oli se -- titaani, joka on matkalla ikuista valoa kohden --
niin, taivaan valloittaja liitossa kaikkien kapinallisten valtojen
kanssa: pois Skotlannista, pois teräskahleista, pois kaikkien noiden
loistavien herrojen luota, joilla on kartat ja kiikarit. Nyt se kulki
omia teitään, hei, kuinka se lensikään!
Kului toista tuntia, ennenkuin Fjeld saavutti karkulaisen. Hän näki
ilokseen, että ilmapallo edelleen oli erinomaisen liikuntakykyinen.
Siinä ei vielä näkynyt mitään kokoonkutistumisen merkkiä. Toiveet
Norjan rannikolle pääsemisestä olivat vielä hyvät.
Mutta oliko Isabella Duncan siihen aikaan elossa, oli toinen kysymys.
Näytti siltä, että roistot olivat sitoneet hänet kiinni hyvin
huolellisesti. Ja säkin asennosta päättäen oli hänen päänsä ylöspäin.
Fjeld ei uskaltanut lähestyä pitkää teräsköyttä, joka kamalasti heilui
edestakaisin. Hän ajatteli kauhulla sitä silmänräpäystä, jolloin
ilmapallo kulkisi yli Norjan tunturien ja ihmisankkuri paiskautuisi
jotakin kallionkylkeä vastaan.
Hänen ei koskaan tarvitsisi käyttää kylmäverisyyttään niinkuin nyt.
Tuuli pysyi voimassaan ja kompassi osoitti suoraan itään. Ilma oli
kirkas ja tähystys hyvä. Syvällä allansa hän näki pienen lastun
laineilla -- se oli suuri Amerikan-laiva, ja kohta sen takana hän näki
prikin, joka näytti valkoiselta pilkulta tummansinistä merta vastaan
katsottuna.
Ja kas, noin kahden tunnin kuluttua lähdöstä nousi Norjan rannikko
näkyviin taivaanrannalla. Siellä olivat Ryfylken korkeat tunturit
valkoisine lumireunuksineen. Siellä oli Utsire, joka seisoi kuin
kiinnipuristettu nyrkki aaltovaahdon keskellä, ja siellä näkyi
Hvidingsön majakka ohuena valkoisena viiruna.
Kauempana näkyivät Jäderenin kedot suurena keltaisen ja viheriäisen
värisenä peitteenä. Hänellä oli onni matkassaan, he kulkivat suoraan
Jädereniä kohden. Monta vuotta takaperin oli Trygve Gran ensimäisenä
Pohjanmeren-lentäjänä laskenut maihin juuri tällä hiekkarannalla.
Nyt oli toimittava.
Tähystyspallo ei osoittanut ollenkaan halua lähestyä maata. Se näytti
päinvastoin tahtovan leijailla yli sekä Norjan että Ruotsin, sillä nyt
oli se vapaa ja juuri nyt oli leikki alkanut!...
Fjeld, joka oli vähentänyt koneensa vauhtia, jotta ei joutuisi liian
kauvas ilmapallosta, nousi noin 50 metriä seuralaisensa yläpuolelle,
veti esiin revolverinsa ja lähetti koko luotivaraston ilmapallon läpi.
Mutta oli kuin olisi tähystyspallo karistanut luodit pois. Se
vaipui vähän, mutta ei niin paljoa, että sen olisi huomannut. Maa
lähestyi lähestymistään, Fjeldin pommittaessa härkäpäistä ilmapalloa
revolverillaan. Mutta sitten hän epätoivokseen näki, ettei hän tällä
tavoin saisi palloa laskeutumaan Jäderenin pehmeälle hiekalle.
Silloin sattui hänen katseensa terästankoon, joka nähtävästi kuului
koneistoon, ja joka oli unohtunut lentokoneen pohjalle. Hän tarttui
siihen, sovitti sen revolverin suuhun ja ohjasi lentokoneensa rohkealla
liikkeellä suoraan kohti kovasti kallellaan olevan ilmapallon yläosaa.
Noin kymmenen metrin päästä hän revolverillaan ampui uuden ammuksensa
suoraan tuohon keltaiseen päällykseen. Hän näki suuren repeymän
silmäräpäyksessä avautuvan, jonka jälkeen hän ohjasi poispäin tuon
haavoittuneen hirviön luota.
Ilmapallo näytti äkkiä niin raskaalta ja kömpelöltä. Sen kyljet kävivät
rempalleen, eikä niillä ollut samaa kauniisti paisuvaa muotoa kuin
ennen.
Oli kuin olisi se joutunut äkillisen väsymyksen valtaan. Se ei enään
välittänyt kapinasta eikä vallankumouksesta. Nyt se äkisti kaipasi
lepoa. Se hengästyi ja kapusi maata kohden -- ei nopeasti, vaan
tasaisesti liukuvassa linjassa. Maa tuli yhä lähemmäksi... Fjeld
saattoi jo erottaa hyrskyt. Hän oli saanut ilmapalloon eloa, mutta
kunhan se nyt ei vain menisi maahan liian nopeasti!...
Säikähtäen hän näki, kuinka ilmapallon päällyksessä oleva repeymä kävi
yhä suuremmaksi sen luikerrellessa kohden syvyyttä. Matkaa oli vielä
jäljellä muutamia satoja metrejä, ja jos se laskeutuisi liian nopeasti,
putoaisi se suoraapäätä hyrskyjen keskelle.
Mutta ilmapallo oli kokonaan luopunut taistelusta. Sillä ei enään ollut
mitään sanomista. Se vaipui vaipumistaan ja samassa silmänräpäyksessä,
kun Fjeld laski maihin hiekkarannalla, näki hän säkin koskettavan
veteen yli 100 metrin päässä maasta ankarimpain hyrskyjen keskellä.
Siis olivat kaikki hänen ponnistuksensa lopultakin turhat!
Näytti siltä, kuin olisi kuolevassa ilmapallossa ollut jokin tunne
matkustajaansa kohtaan. Se teki viimeisen epätoivoisen tempauksen ja
veti säkin suunnattomalle aallonharjalle sekä siitä aina rannalle
saakka, missä Fjeld seisoi valmiina veitsi kädessä leikatakseen poikki
sen nuoran, jolla säkki oli teräsköyteen kiinnitetty.
Ilmapallo vyöryi eteenpäin yli rannan, teki muutamia suonenvedon
tapaisia hyppäyksiä ja lyyhistyi sitten aivan läjään.
Mutta jännityksestä vavisten otti Fjeld säkin olalleen ja meni pieneen
tähystyshuoneeseen, missä hänet vastaanotti tullivirkamies, joka perin
epäluuloisesti katseli hänen säkkiään.
-- Onko siinä tullinalaista tavaraa?
-- En tiedä.
-- Mitä siinä sitten on?
-- Ihminen!
Ja tohtori Fjeld ryhtyi vapisevin käsin avaamaan niitä nahkahihnoja,
joilla säkin suu oli sidottu.