Scotland Yardin pieni moottoripyöräilijä oli aivan pyörällä päästään.
Hän oli saanut määräyksen ajaa takaa harmaata automobiilia, jolla oli
se ja se numero, sekä pidättää Charles Brookton todistamaan eräässä
rikosasiassa. Mutta hän ei ollut kuullut mitään nuoresta naisesta, eikä
häntä liioin ollut esitelty tuolle kookkaalle tohtorille, joka muitta
mutkitta oli hypännyt hänen moottoripyörälleen Edinburghissa. Hän oli
tosin vedonnut Ralph Burnsiin, mutta mahdotontahan oli tietää...
Hän oli tietysti vastustanut -- mutta varsin heikosti. Ei ollut
viisasta joutua riitoihin miehen kanssa, joka oli suuri kuin talo, ja
jonka silmissä oli vaarallinen loiste.
Ja sitten tuo ilmapallo juttu!... Hän ei pitänyt siitä, mutta siinä oli
kieltämättä romantiikan tuoksua. Ja uudenaikaiset salapoliisit eivät
voi olla tulematta hieman romanttisiksi aikana, jolloin kirjoitetaan
vähintään 365 salapoliisiromaania vuodessa.
Mutta kun ulkomainen tohtori muitta mutkitta syöksyi vajaan
anastaakseen yhden valtiolle kuuluvista lentokoneista, alkoi
hän vastustaa suuremmalla voimalla. Ja nyt sai hän kannatusta
Sandersonilta, joka arveli, että hänen oli herätettävä
vahtipalveluksessa oleva upseeri luvan pyytämistä varten.
-- Älkää puhuko pötyä, sanoi tohtori tyynellä ja varmalla tavallaan.
Eikö yhtä valtion ilmapalloista ole varastettu ja eikö meidän
velvollisuutemme ole koettaa saada se takaisin? Ja ettekö te itse
ollut ilmapalloa vartioimassa?... Sanderson ei pitänyt viimeisestä
todisteesta ja hänen vastustuksensa kävi heikoksi ja epäröiväksi, sillä
välin kun tuo lemmon tohtori tottunein käsin tutkisteli pientä Handley
Page-raceria.
-- Kiiruhtakaa takaisin suurelle tielle, sanoi Fjeld yhä vielä
epäröivälle salapoliisille ja pitäkää harmaata autoa silmällä. Jos
oikein tunnen Brooktonin, on hän jo matkalla Lontooseen. Hänen mukanaan
on pitkä, voimakas mulatti, nimeltä Jim Fraser, joka ymmärtääkseni on
lievästi haavoittunut vasempaan käsivarteensa.
-- Mutta kuka oli ampuja...?
-- Brookton, vastasi Fjeld kärsimättömästi. Hän antoi ystävälleen
pienen opetuksen. He olivat eri mieltä herrasmiehen käyttäytymisestä
naisia kohtaan. Mutta nyt voitte vangita heidät molemmat, sillä nyt
ovat he anastaneet valtion omaisuutta.
Salapoliisi aikoi väittää vastaan, että oli olemassa muitakin, jotka
tekivät itsensä vikapäiksi samanlaiseen lainrikkomukseen, mutta hän ei
saanut sanoja suustaan, sillä vaaleanverinen jättiläinen näytti tällä
hetkellä siltä, kuin olisi hän voinut syödä pieniä lapsia.
Hän oli vetänyt lentokoneen ulos vajasta. Se oli pitkänmatkan kone
hyvin suurine säiliöineen, joka oli partaitaan myöten täynnä bentsiiniä.
-- Se on meidän paras koneemme, sanoi Sanderson salaa ylpeillen...
Mutta tuolta tulee kapteeni!
Fjeldkin oli äkännyt virkapukuisen henkilön, joka hyvin nopeasti
lähestyi lentokentän toiselta puolelta. Hän nousi koneeseen ja pani
itsetoimivan starttaajan käyntiin...
-- Odottakaa, huusi Sanderson.
-- Se ei pälkähdä päähänikään, sanoi Fjeld kiukkuisesti. Sanokaa
kapteenille tohtori Fjeldiltä sellaisia terveisiä, että minä tuon hänen
ilmapallonsa takaisin.
-- Pysähtykää, karjui Sanderson kiväärinsä kohottaen, muutoin ammun!
-- Pois tieltä pyssymies, sanoi Fjeld ja lisäsi jotain muutakin, joka
kuitenkin hukkui propellin kolinaan, jonka jälkeen pieni, upea kone
syöksyi eteenpäin kumipyörällään.
Sanderson ampui näön vuoksi, mutta varoi osumasta. Minuutin kuluttua
osoitti pienen lentokoneen keula suoraan itää kohden, mihin ilmapallo
oli kadonnut taivaanrannalle.
Kapteeni saapui nyt perille. Hän oli unissaan ja raivoissaan, eikä
ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän tuomitsi sotilas Sandersonin
yhdeksi viikoksi pimeään arestiin ja kiroili niin, että se saattoi
kuulua aina Leithiin saakka.
Tämän panoksen purettuaan hän meni aamukahville, salapoliisin
kävellessä syviin ajatuksiin vaipuneena moottoripyöränsä luo. Kun hän
saapui majan kohdalle, oli harmaa auto kadonnut. Se ei kuitenkaan
tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta, sillä 40 hevosvoimaisen Wolseleyn
ja 190 sm pituisen mulatin ei ole helppo kadota, vaikkapa koko
Skotlanti on heidän käytettävänään. Onnettomuutta ennustavasti nauraen
ja luoden viimeisen silmäyksen katoavaan lentokoneeseen, joka nyt
näytti kärpäseltä, nousi lainpalvelija Hendersoninsa selkään. Mutta
oiva kone kieltäytyi noudattamasta käskyjä. Hän polki ja uurasti niin,
että hänen kasvonsa kävivät sinisiksi, ja ajatteli kaikkea muuta kuin
ystävällisiä ajatuksia aamukasteesta. Mutta lähemmin tutkiessaan hän
havaitsi, että yksi tärkeimmistä ruuveista oli kadonnut.
Pikku mies joutui nyt aivan pois suunniltaan. Hän alkoi viskellä
joukottain mitä valituimpia skotlantilaisia kirouksia niiden puiden
väliin, joiden keskellä John Knox kerran oli vaeltanut.
Hampaitansa kiristellen hän sitten vyörytti raskaan moottoripyörän
ohi vanhan Roslynin linnan, jossa Maria Stuart ennen maailmassa oli
rakastanut yksisilmäistä ja punatukkaista Boothwellin jaarlia. Myöhään
saapui hän vihdoin Burnt Islandin pieneen hiilikaupunkiin, jonka
puhelimessa ja lennättimessä hän pani toimeen sellaisen metelin, että
hiki haisi vielä monta päivää jälkeenpäin.
* * * * *
Mutta Charles Brookton ajoi kaikessa rauhassa takaisin Lontooseen.
Kun auto kulki Newcastlen läpi, oli se maalattu vihreäksi ja Yorkin
luona se oli musta kuin onnettomuus. Suuri Jim Fraser oli iholtaan
käynyt hiukan valkoisemmaksi, mutta oli vastapainoksi saanut ryppyjä
ja valkoisen parran sekä muistutti Methusalemia hänen viimeisinä
elinvuosinaan.
Ikä nähtävästi rasitti häntä. Hänellä oli lihashaava käsivarressaan ja
tuon tuostakin hän murahti jotakin sen kivistämisestä ja ettei ollut
hyvinkään ystävällistä kohdella toveria sillä tavalla.
Mutta Brookton ei kuunnellut, mitä hän puhui. Hän istui syviin
ajatuksiin vaipuneena. Oli kuin olisi ilma hänen ympärillään ollut
täynnä valittavia molli-säveliä. Hänen toivoansa ja kaihoansa
parhaillaan haudattiin. Hän oli muutamina vaivaisina hetkinä kuullut
rakkauden kevätlaulua sydämessään, mutta nyt oli kaikki ohitse.
Isabellan kauhistuneet silmät, kun he uudelleen pistivät hänet säkkiin,
kiusasivat häntä. Sanaakaan ei hän ollut sanonut, vain tuijottanut
häneen, kietoessaan yöpukua kauniin ruumiinsa ympärille. Ei mitään
rukousta, ei valitusta!... Mikä ylpeä ja kauhea nainen! Hänen täytyi
kuolla.
-- Annoin hänelle joka tapauksessa yhden edun, mutisi hän ja kietoi
väristen vaipan tiukemmasti ympärillensä, loihtien samalla esiin
viimeisen muistamansa kuvan ainoasta naisesta, jota hän milloinkaan oli
rakastanut -- kuvan, joka leijaili edestakaisin sinisessä eetterissä.