Sotilas Sanderson seisoi käsiään hieroskellen vahtiteltan vieressä
Burnt Islandin suurella lentokentällä. Oli auringonnousun aika ja kelpo
skotlantilaisesta tuntui, huolimatta hänen vahvoista vaatteistaan,
että oli kirotun kylmä. Usva seisoi paksuna muurina ja vastusti
nousevan auringon kovia yrityksiä särkeä sen sitkeätä kosteutta.
Sanderson kiroili itsekseen, sytytti piippunsa ja loi silloin tällöin
tutkistelevan katseen ilmaan, jossa muuan ilmapallo tuskin näkyi sadan
jalan korkeudesta. Oli ollut tyyni yö, mutta Sanderson oli silloin
tällöin tuntevinaan ikäänkuin vienon länsituulen henkäyksen kylmässä
ilmassa.
Pienelle tähystysilmapallolle oli tapahtunut jotakin erikoista. Se
oli kytketty maahan teräsköydellä, joka oli kiinnitetty kelaan. Kun
se edellisenä iltana piti kiskottaman maahan ja tyhjennettämän, oli
kela reistaillut niin, ettei asiantunteva mekaniikkokaan ollut voinut
sille mitään. Ja kun tuli pimeä, herkesi ilmailija työskentelemistä
tuon vastahakoisen koneen kimpussa ja antoi pallon hoitaa itsensä
hiljaisessa yössä.
Mutta sotilas Sandersonin oli käsketty pitää tarkasti varalta,
nousisiko myrsky.
Äkkiä yksinäinen vartija heristi korviaan. Jostain lähettyviltä kuului
laukaus. Ja usva vahvisti ääntä, niin että se varhaisena aamuhetkenä
kuulosti ihan pelottavalta. Oikeastaan ei se kuulunut häneen ollenkaan.
Kaikki, mikä tapahtui hänen vartioimisalueensa ulkopuolella, oli
hänelle aivan yhdentekevää. Sotilaana, mutta ei ihmisenä. Ja Sanderson
oli utelias. Hän oli kyllä kuullut laukauksia ennenkin maailmassa,
mutta tätä aamun sarastaessa ammuttua laukausta hän ei voinut ymmärtää.
Luoden viimeisen silmäyksen palloon, joka näytti voivan kaikin puolin
hyvin, pani hän kovan patruunan kivääriinsä ja läksi kevyin jaloin
kävelemään sille suunnalle, mistä laukaus oli tullut. Hän kuuli kovia
ääniä, mutta sitten hiljeni kaikki.
Sanderson käveli aina suurelle tielle saakka, missä pieni maja
kiinnitti hänen huomiotaan. Ovi oli avoinna. Hän loi silmäyksen tuohon
pieneen huoneeseen, se oli tyhjä. Mutta Sanderson kiinnitti vähemmän
huomiotaan tähän seikkaan, kuin niihin tuoreisiin verijälkiin, jotka
johtivat toiselta nurkalta rapulle. Niin, hän saattoi seurata niitä
aina tielle saakka.
Ja mikä tuo oli? Eikö tuossa ollut suuri, harmaa auto, joka miltei
katosi sumuun?
Sotilas Sanderson katseli ympärilleen, rehellisillä kasvoillaan
kuvaamattoman hullunkurinen hämminki. Maja oli tyhjä, automobiili oli
tyhjä, mutta veriset jäljet puhuivat selvää kieltä. Kaikki haiskahti
rikokselta. Sanderson tunsi äkkiä olevansa juuri kuin meksikolainen
verikoira, joka on saanut verisen vaatekappaleen haisteltavakseen. Hän
ei huomannut, että heikko tuulenhenki alkoi puhaltaa usvaa pois ja että
ilmapallo näkyi selvemmin sekä että se kiemailevasti asettui kallelleen
länsituulen sylissä.
Sitävastoin hän iloksensa kuuli moottoripyörän etäistä toitotusta.
Apua oli tulossa. Sanderson astui keskelle tietä ja nosti ylös
kätensä, niinkuin poliisikonstaapeli Fleet Streetillä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä suhahti suuri Henderson salaperäisen majan edustalla
olevalle pihalle.
-- Oletteko nähnyt harmaata automobiilia? kysyi kulettaja ja hyppäsi
alas, samalla kun matkustaja, suuri, voimakas mies juoksi hyljätyn
auton luokse. Nähdessään, että se oli tyhjä, kääntyi hän sotilaan
puoleen.
-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän. Sandersonin mielestä miehen
ääni oli liian käskevä siviilimiehen ääneksi.
Sen vuoksi hän ei viitsinyt vastata, vaan viittasi ainoastaan majaan.
-- Scotland Yardista, sanoi moottoripyöräilijä anteeksipyytäen, toisen
tutkiessa verijälkiä, joita hän seurasi puoliksi ryömien.
Sitten hän nousi.
-- Mihin johtaa tämä polku? kysyi hän.
-- Armeijan lentokentälle.
-- Kuulutteko te sinne?
-- Kuulun.
-- Tulitteko tänne tätä tietä?
-- En, kuljin tuon metsän laitaa. Se käy pikemmin.
-- Onko siitä kauan, kun kuulitte laukauksen?
-- Luullakseni seitsemän tai kahdeksan minuuttia.
-- Siinä tapauksessa he eivät voi olla kaukana, sanoi kookas mies
seuralaiselleen. Laukaus on ammuttu hökkelin avoimesta akkunasta.
Luoti on osunut huoneessa johonkin ja sitten porautunut seinään. Se ei
voi olla vaarallinen haava. Te voitte nähdä jäljet tässä hiekassa --
he ovat kantaneet taakkaa välissään ja perimmäinen mies on jättänyt
verijälkiä.
Sanderson tuijotti ihmeissään.
-- He ovat siis lähteneet lentokentälle, jatkoi kookas mies. Onko
siellä vartioita?
Skotlantilainen kalpeni.
-- Minä olen vahdissa. Kuulin laukauksen ja luulin...
Ei ainoakaan elävä ihminen saanut koskaan tietää, mitä sotilas
Sanderson luuli... Sanat hyytyivät hänen huulillaan, niinkuin lämmin
ihra jääpalasen päällä.
-- Ilmapallo, mutisi hän kauhuissaan... ilmapallo...
Kaikkien silmät kääntyivät pieneen ilmalaivaan päin, jonka nähtävästi
oli vallannut halu lähteä liikkeelle. Se nousi majesteetillisena yli
puiden latvojen. Ja aamuaurinko tunkeutui läpi usvan katsellakseen sen
komeata lentoa. Mutta mitä se oli? Gondoolissa ei istunut ketään, mutta
se hinasi perässään pitkää köyttä ja köyden alapäässä leijaili säkin
kaltainen esine avaruuden halki.
Voihkien alkoi Sanderson juosta ja toiset seurasivat jälestä. Muutamia
minuutteja myöhemmin he seisoivat ilmapallon kiinnityspaikalla.
-- Joku on irroittanut koukun vararenkaasta ja päästänyt kelan auki.
Voi, mikä onnettomuus! Minut ammutaan.
Kookas mies ei voinut olla hymyilemättä.
-- Mutta säkki, kysyi hän, mitä siinä on?
-- Minä annan palttua säkille!... Se ei ole ohjesäännön mukaista.
Silloin löi kookas mies otsaansa.
-- Tiedättekö, mitä säkissä on, Smith? Isabella Duncan siellä makaa,
niin totta kuin nimeni on Fjeld. Voi tuota saatanan roskajoukkoa!
-- Mitä nyt teemme?
Tohtori Fjeld suoristihe.
-- Jos te pidätte huolta Brooktonista, sanoi hän, niin minä otan
ajaakseni ilmapalloa takaa. Täällä on varmaan lentokone läheisyydessä.
-- Tuolla vajassa on 250 lentokonetta, sanoi Sanderson ja väänteli
käsiään.