Kun Isabella Duncan heräsi pitkällisestä tainnostilastaan, oli hän
pimeässä. Hän koetti liikkua, mutta kohtasi vastarintaa joka taholla.
Hänen päätään särki ja hänen toisessa kädessään oli jotakin vikaa.
Sitten hän äkisti muisti kaiken: puhelimen ja vaatteen, joka
kiedottiin hänen päänsä ympärille sekä eetterin hajun -- kuinka hänen
silmänräpäykseksi oli onnistunut irroittautua vihollisensa otteesta
sekä iskeä isku suuriin, leveisiin ja mustiin kasvoihin.
Mutta tähän loppuivat hänen muistonsa. Hän liikahti jälleen ja aikoi
huutaa, mutta malttoi mielensä. Hän oli vihollistensa vallassa ja nyt
oli saatava täysi varmuus, ennenkuin hän toimi... Ah, tuo herkeämätön
surina hänen allaan, se oli kuin ompelukoneen surinaa... Niin, nyt
ymmärsi hän sen. Hän makasi erittäin nopeasti kiitävän automobiilin
pohjalla.
Sangen varovaisesti hän hapuili hamettaan -- ja huomasi
ällistyksekseen, että hän oli puettu ohueen yöpaitaan.
-- Luulen hänen alkavan tulla tajuihinsa, kuuli hän äkkiä paksun äänen
sanovan. Mies oli amerikalainen ja hänen äänessään oli uskomattoman
raaka sointu, joka pöyristi Isabellaa.
-- Se on mahdollista, kuuli hän toisen sanovan ja kuuli Brooktonin
äänen. Mutta annos jonka hän sai, pitää hänet kyllä nukuksissa yhden
tunnin.
Sen jälkeen syntyi pitempi vaitiolo.
-- Onpa siinä hauska naikkonen, kuuli hän amerikalaisen sanovan. Hänen
oikea kätensä, lempo soikoon, lyö kuin höyryvasara. Minusta vuotaa
vielä verta kuin härästä. Mutta odotapa, kyyhkyläinen, myöhemmin
juttelemme uudelleen.
Isabella Duncanin täytyi purra hampaansa yhteen, ollakseen huutamatta
säikähdyksestä. Mikä kauhea välikappale olikaan tuo, jota hänen ennen
niin uskollinen ihailijansa oli käyttänyt. Nyt kuuli hän jälleen
Brooktonin äänen.
-- Tämä on minun asiani, sanoi hän kylmästi. En kärsi sinun ollenkaan
sekaantuvan siihen. Sinä saat palkkiosi ja sillä hyvä.
Toinen murahteli, mutta ei sanonut mitään.
Sitten taukosi keskustelu. Tunti kului toisensa jälkeen.
Isabella koetti tehdä itselleen tirkistysreijän. Hän käytti kynsiään
mitä suurimmalla varovaisuudella, mutta säkkikangas oli ihan uutta ja
läpitunkematonta.
-- Onko tuo Edinburg? kuuli hän äkkiä amerikalaisen sanovan. Emmekö
pysähdy sinne? Kurkkuani kuivaa niin, että tuskin voin pitää kieltäni
oikeinpäin suussani.
-- Olemme perillä kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoi Brookton
kuivasti.
Isabella alkoi hengittää helpommin. Hänen sydämensä rupesi jälleen
työskentelemään. Nyt ymmärsi hän, että Charles Brookton aavisti hänen
salaisuutensa. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hän ei pelännyt kuolemaa
-- hän, joka oli houkutellut valolta sen kaikki salaisuudet ja
leikkinyt kuolettavilla säteillä... Sitten tuli hän äkkiä ajatelleeksi
norjalaista lääkäriä, joka oli pelastanut hänet Brooktonin ensimäisestä
päällekarkauksesta. Hän oli näkevinään hänen voimakkaat kasvonsa
suurine, mutta säännöllisine piirteineen ja kirkkaine, älykkäine
silmineen. Miehen koko käytöksessä oli valtijaan ylevää rauhallisuutta,
jokainen lihas, jokainen piirre puhui miehuudesta ja voimasta, ja hänen
silmiensä sisimmästä loisti seikkailu -- suurten elämyksien, uusien
paikkojen, uusien ihmisten ja uuden luonnon kaipuu.
Maatessaan siinä kokoonkyyristyneenä pimeässä tunsi Isabella sydämensä
sykkivän. Tulisiko seikkailu koskaan hänen luokseen -- hänen, joka oli
elänyt ainoastaan suurille aatteillensa? Ah, hän istui Vestan ikuisen
tulen ääressä ja vartioi ikuista loimua ihmisten ajatuksissa -- hän
hoiti valon rikkautta sinä puhtaana papittarena, mikä hän oli, ja
elämän ja kuoleman säteet virtasivat hänen valkoisista käsistään.
Äkkiä hän jäykistyi. Hän tunsi kuinka kylmä hiki virtasi hänen
ruumiistaan. Hänen isänsä -- kuinka hänen kävisi?... Hänen _täytyi_
päästä takaisin Lontooseen. Rääkätty vanhusparka, joka istui siellä
ikäänkuin jumalan kuvan irvikuva, julmien ihmisten leikkelemänä
ja raatelemana. Hän istui odottamassa tytärtään -- hiljaa ja
kärsivällisesti -- tuo ylväs vanhus, jolla oli Venäjän keisarillista
verta suonissaan, mutta jonka oli täytynyt kärsiä kaikki bolshevismin
kauhut. Ja Isabella kirosi itseään siitä, että oli tunteellisuuden
puuskassa säästänyt Charles Brooktonin -- koska uskoi häntä, kun hän
puhui rakkaudestaan. Hän oli siis lopultakin vain heikko, hempeä nainen
epäilyksineen, ominetuntoineen ja tunteellisuuksineen... Isabella
väänteli käsiään ajatellessaan vanhaa, sokeaa miestä, joka vapisevin
huulin kuiskaili hänen nimeään. Hänen täytyi päästä takaisin, maksoipa
se mitä tahansa.
Automobiili pysähtyi nytkähtäen. Hän kuuli Brooktonin vaihtavan
muutamia sanoja ohjaajan kanssa. Sitten hänet kannettiin johonkin
taloon ja laskettiin lattialle. Naru katkaistiin ja voimakas käsi
tarttui säkin toiseen päähän sekä kirjaimellisesti kaatoi hänet ulos.
Vaistomaisesti kokosi Isabella yöpuvun paljaiden jäsentensä ympärille
sekä sulki silmänsä häpeästä ja raivosta.
Sitten hän nousi äkkiä. Hänen runsas, tuhankarvainen tukkansa valahti
uhkeille olkapäille, kun hän vetäytyi huoneen pimeimpään soppeen.
Hän oli pienessä, kurjasti kalustetussa majassa, kahden kesken kolme
kyynärää pitkän jättiläisen kanssa, jolla oli karkeat, raa'at piirteet
ja turpeat huulet.
-- Vai niin, pikku neiti on nyt herännyt, ärisi hän ihastuneena ja
hänen pienet, pyöreät silmänsä hehkuivat himosta. Olette varmaankin
väsyksissänne, sanoi hän liioitellun kohteliaasti, ettekö halua mennä
maata?
-- Elukka, sanoi Isabella tyynesti, menkää tiehenne.
Nuoren naisen puheensävyssä oli sellaista inhoa ja hänen sanoissaan
sellaista voimakasta hallitsijantahtoa, että teksasilainen sekasikiö
tahtomattaankin taivutti niskaansa.
Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen.
Hän astui sanaakaan sanomatta Isabellaa kohden.
-- Brookton, kirkaisi tyttö.
-- Hän on mennyt tiehensä, irvisteli mulatti ja ojensi gorillamaiset
käsivartensa häntä kohden.
Silloin kuului laukaus ja Isabella vaipui pyörtyneenä lattialle.