-- Olipa talossa sentään jokin elävä olento, sanoi Burns ja heitti
hopeakaniinin sohvalle, johon se kaniinien tavalliseen tapaan jäi
makaamaan silmiänsä räpytellen. Se oli suuri ja lihava eläin,
jolla oli täysi työ suojellessaan itseään nyt kaikista akkunoista
sisäänvirtaavalta valolta.
-- Tämä oli suurin niistä kaikista, jatkoi skotlantilainen nauraen.
Mutta minä luulen, että tuolla alhaalla kaniinikopissa on lisäksi
puolitiuta kaalinlehtiä syömässä... Merkillinen nainen, tuo miss
Duncan, ja kummallisia mielihaluja valokuvaajalla... No -- oletko
keksinyt jotakin?
Fjeld nyökkäsi hajamielisesti. Hän oli riisunut kumipäähineensä ja
istui nyt syviin ajatuksiin vaipuneena.
-- Minä tarvitsen koekaniinin, sanoi hän hetken vaitioltuaan...
Luulenpa tahtovani kokeilla. On parasta, että menet alas ja käyt hieman
nuuskimassa Scotland Yardissa. Mutta ei sanaakaan Isabella Duncanista.
Koeta saada selville, mitenkä Charles Brooktonin on käynyt tai onko
bolshevikien keskuudessa yleensä havaittavissa liikehtimistä. Ota
auto... minä tulen jälestä.
Burns läksi ja Fjeld telkeytyi uudelleen pimeään laboratorioon. Tällä
kertaa hän ei sytyttänyt valkeata. Pienen huoneen eräässä nurkassa hän
äkkiä havaitsi heikon valoviirun, joka aikaisemmin oli välttänyt hänen
huomionsa.
Hän sytytti valon ja totesi, että kummallisen, fosforimaisen
kajastuksen täytyi tulla erään pienen kulmakaapin avaimenreiästä.
Sitten puki hän jälleen yllensä kumikypärin suojelevine silmälaseineen
sekä avasi kaapin.
Kauhistuneena hän peräytyi, taskulamppu putosi hänen kädestään ja
sammui, ja hän jäi yksinään seisomaan pimeään. Ei, ei yksinään --
sillä kaapin sisältä tuijotti häneen neljä miestä. Vaikka heidän
kasvonsa olivat kalvakkaan vihreät, näyttivät he eläviltä. Fjeld luuli
voivansa nähdä, kuinka silmät liikkuivat heidän päissään, kasvolihasten
vetäytyessä kokoon. Ja äkisti näytti siltä, kuin olisi yksi heistä
hymyillyt.
Norjalainen lääkäri, joka oli karaissut luontonsa kaikkinaista pelkoa
vastaan, tunsi käsiensä vapisevan. Mutta sitä kesti ainoastaan
silmänräpäyksen, sitten ryhtyi hän ilmiötä lähemmin tutkimaan. Hän
sai käsiinsä tulitikun ja sen valossa hän havaitsi, että siinä oli
vain neljä valokuvaa. Ja nyt tiesi hän, ketä ne kuvasivat. Nämä miehet
eivät enään olleet elossa, sillä he olivat Greyburn ja hänen kaksi
ystäväänsä, jotka olivat äkkiä kuolleet Parisissa, ja mies, joka
väsyneesti ja pilkallisesti hymyili toisesta nurkasta oli pikku Max.
Ja hitaasti selvisi hänelle totuus.
Sitten sulki hän kaapin sekä käveli valokuvauskoneen ja reflektorin
luo. Hän avasi pienen työntöluukun, joka johti ateljeehen, ja katsoi
sinne. Kaniini, joka nyt oli yksinänsä, näytti saaneen rohkeutensa
takaisin. Se juoksenteli ympäri ja vihdoin se loikkasi itse
valokuvaustuolille.
Fjeld hymyili synkästi, sitten väänsi hän reflektorin yhdistintä, otti
suojustimen pois kamerasta ja tarttui kumipalloon, varmistauduttuaan
siitä, että koneessa oli levy.
Kaniini jäykistyi huomatessaan ympärillensä virtaavan ihmeellisen
valon. Se suipisti suunsa ja jäi istumaan liikkumattomana kuin
ripillelaskettu, joka ensi kerran ikuistetaan uudessa asussaan. Ja
nuo vaaralliset säteet ympäröivät sen hopeanharmaan nahan. Oli kuin
olisivat sadat käärmeenkielet sylkeneet myrkkyään sitä vastaan, sitten
kuului sulkimen näpsähdys ja kauheat säteet heikkenivät ja vähitellen
katosivat.
Jonas Fjeld meni ateljeehen. Kaniini näytti olevan erittäin hyvässä
voinnissa. Se näytti tottuneen outoon tilanteeseen ja käveli vallan
julkeasti makuuhuoneeseen.
Mutta Fjeld katsoi kelloansa, se oli täsmälleen 8.
Hän otti esille kangaspussin, tarttui kaniinia korvista, pani
valokuvauslevyn huolellisesti kääreeseen, soitti autoa, sulki oven ja
ajoi Burnsin kotiin.
Siellä kohtasi hän Helena-rouvan, joka parhaillaan puki lapsiansa.
-- Tästä saat leikkikalun pienokaisille, sanoi hän iloisesti ja veti
kaniinin pussista, mutta eräästä syystä pelkään, ettei se ole kovinkaan
arvokas. Ja tässä on valokuva, joka on kehitettävä kymmenen tunnin
kuluessa. Voitko lähettää luotettavan lähetin tuntemasi taitavimman
valokuvaajan luo?
-- Kyllä, mutta missä on Burns -- --?
-- Ralph on sotajalalla. Hän on vainuamassa vanhoja syndikalistisia
pahantekijöitään.
Nuori rouva kävi hyvin totiseksi, mutta ei sanonut mitään, vaan
kiiruhti ulos huoneesta, Fjeldin ja kaniinin pitäessä seuraa lapsille,
jotka hurjasti iloitsivat uudesta leikkikalustaan.
-- Kuulehan, sanoi Fjeld, kun Helena-rouva muutamien minuuttien
kuluttua tuli takaisin, ovatko naiset hyvin kostonhimoisia?
Entinen sairaanhoitajatar, joka vielä oli yhtä kaunis kuin sillä
kertaa, kun hän epätoivoisin sydämin istui kuolonsairaan Ralph Burnsin
vuoteen ääressä, hymyili.
-- En ole koskaan tietänyt, mitä kosto on, sanoi hän lempeästi. Ja eikö
kosto ole epäjalo tunne?
-- Sitä en usko, sanoi Fjeld melkein ankarasti. Oikeudenmukainen kosto
on maskuliininen elämänlaki. Yhteiskunta kostaa ja onhan herramme
selittänyt, että kosto on hänen. Miksi me ihmiset emme iskisi maahan
niitä, jotka hyökkäävät kimppuumme väijyksistä, jotka kiduttavat taikka
tuhoavat ystäviämme... Mielestäni on miehen velvollisuus vastata
korvapuustiin nyrkiniskulla. Mutta naiset...
-- Onhan niin paljon pahoja naisia. Mutta minkä vuoksi sitä kysyt?
Fjeld kumartui hänen puoleensa.
-- Kysyn sen vuoksi, että juuri vast'ikään olen nähnyt jotakin, jota en
voi selittää -- yksinäisen naisen, joka lannistumattomalla rohkeudella
ja lujuudella on tunkeutunut tuntemattomien lakien maailmaan, ehkä ei
niinkään paljon tieteen kuin koston takia. Yhteiskunta sanoisi häntä
suureksi pahantekijättäreksi -- Circeksi, Medeaksi. Mutta hän on
joka tapauksessa täyttänyt minut ihailulla, sillä olen varma siitä,
että hänellä on jotain kauheata kostettavanaan -- verinen vääryys,
joka vaatii verta. Hän on kieltäytynyt kaikesta, jota naiset muutoin
rakastavat: rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta, elämänilosta.
Yksinään ja kauniina on hän kulkenut tietään suoraan eteenpäin -- vihan
ja koston tietä.
Helena rouva kumartui Fjeldin puoleen ja tarttui hänen käteensä.
-- Piditkö hänestä paljon? kysyi hän.
-- Tuskin tunnen häntä, mutta toivoisin saavani kerran hänen omasta
suustaan kuulla, minkä vuoksi hän sokeasti ja intohimottomasti lyö
vihollisensa maahan.
-- Kysy häneltä.
-- Se ei käy päinsä.
-- Miksi ei?
-- Siksi, että hän on vihollistensa vallassa. Hänet vietiin pois tänä
aamuna -- puolialastomana ja puolustuskyvyttömänä. Nyt seisoo hän
koston tuomioistuimen edessä.
Pikku rouvan pää kohosi, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta
hopeakaniini makasi sohvan alla ajattelematta vihaa tai kostoa. Se
muisti ainoastaan suuren kaalinlehden, jota se ei ollut ehtinyt syödä
kaniinikopissa Kensingtonissa.