-- Murhattuko? kysyi Burns, kun hänen pieni automobiilinsa muutamia
minuutteja myöhemmin pysähtyi Kensingtonin pienen valokuvaamon
edustalle.
-- Tuskin, vastasi Fjeld. Luonnollisesti on ystävämme Charles Brookton
vakoillut kaunista neitiä ja käyttänyt hyväkseen sitä otollista hetkeä,
jolloin hän oli puhelimen kimpussa. Mutta nyt saamme nähdä...!
Burns napisi.
-- En pidä naisryöstöistä, sanoi hän kuivasti. Se on epähienoa
rosvourheilua.
-- Eikä se kuitenkaan ole vailla eräänlaista romantiikkaa. Tunnen
nuoria naisia, jotka kernaasti haluaisivat, että joku mustasilmäinen
kreivi ryöstäisi heidät pois pari kertaa viikossa. Mutta kun useimmat
kreivit nykyään ovat vääriä, ei romantiikan laita ole oikein hyvin
pienten tyttöjen kaihoavissa sydämissä. Isabella Duncan kuitenkin
kuuluu harvinaisiin naisiin, hän on ylpeä, kova ja ylevämielinen. Hän
on tehty merkillisestä metallista -- jostain platinan kaltaisesta. Ei
mikään väkivalta pysty häneen. Hänet voidaan tosin voittaa, kiduttaa ja
murhata, mutta sitä miestä ei ole syntynyt, joka kykenee vallitsemaan
hänen voimakkaita aivojaan ja kylmää sydäntään.
-- Sinä näyt tuntevan hänet hyvin, sanoi Burns hiukan pisteliäästi.
Fjeld ei vastannut, hän koetti ulko-ovea. Se oli avoinna. Talosta ei
kuulunut niin ääntäkään.
-- Varmaankin tapaamme tuolla ylhäällä ainoastaan ruumiin, mutisi Burns.
Hänen ystävänsä pudisti päätään, samalla kun hänen sieraimensa
laajenivat.
-- Tämä on varmasti varsin tavallinen tapahtuma, sanoi hän pettyneellä
äänellä. Tunnetko hajun? Se ei ole kloridia, vaan eetteriä. Näen
selvästi koko asian silmieni edessä. Se on sama, josta saa lukea
kehnoissa amerikalaisissa salapoliisiromaaneissa: vaate pään ympärille,
annos naftaa, avara säkki -- siinähän ovat Savage, Burton Stevenson
ja A. K. Green ilmielävinä. Menkäämme ja hirttäytykäämme, Burns.
Hyvien rikolliskepposien päivät ovat olleet ja menneet. Sota on tehnyt
mielikuvituksesta lopun. Me ryömimme maan yli päät painuksissa ja
etsimme granaattien verisiä vakoja. Mitä nyt...!
Fjeld vaikeni äkisti ateljeehen johtavan pienen ylöskäytävän luona.
-- Katso, katso, mutisi hän, nuorella naisella on suuret voimat. Hän on
taistellut urhoollisesti.
Ateljee tarjosikin sangan omituisen näyn. Tuolit ja pöydät oli viskelty
sikin sokin ja selvä verijälki osoitti taistelun tapahtuneen.
Molemmat miehet astuivat edelleen makuuhuoneeseen. Se oli varsin
yksinkertaisesti sisustettu sohvavuoteella, joka oli vailla kaikkea
kiemailua. Pukeutumispöydällä, jolta puuttuivat kaikki kaunistuskeinot,
mitkä parantavat naisen kasvoja miehisen sukupuolen iloksi, oli
nuoren naisen valokuva. Sillä oli myös muutamia kampoja, harjoja
ja puhelinkone. Mikrofoni oli lattialla -- muuten ei siellä ollut
mitään, joka olisi viitannut siihen, että kadonneella naisella olisi
hyökkäyksen ensi asteella ollut syytä tehdä vastarintaa.
Yöpöydällä oli avattu kirja. Se oli erään nuoren ranskalaisen lääkärin
tutkielma leukocytheistä. Fjeld selaili sen läpi. Ei näyttänyt siltä,
kuin olisi nuori nainen ollut kirjaan kovinkaan ihastunut, sillä se oli
tuskin puoliväliin luettu ja joukko huuto- ja kysymysmerkkejä lehtien
laidoissa osoitti, että tutkielma oli punnittu ja köykäiseksi havaittu.
Eräällä tuolilla oli Isabellan tumma kävelypuku ja sen vieressä pitkä
kumitakki sekä päähine keltaisine silmälaseineen.
-- Rosvot eivät näytä olleen hyvinkään kohteliaita, mutisi Fjeld.
Heillä on ollut kiire. Tyttö on pistetty säkkiin vähissä vaatteissa.
Vain yöpuku tai pyjamas... Mutta tarkastelkaamme huoneustoa lähemmin --
luulen voivamme löytää yhtä ja toiste, joka voi antaa meille viitteen
tämän rikoksen syystä.
He kulkivat edelleen läpi tyhjän talon. Siinä ei ollut ainoatakaan
elävää olentoa, ei edes kissaa tai kanarialintua. Ilmeisesti oli
Isabella aivan yksinään asunut tuossa pienessä talossa. Ei myöskään
mikään ilmaissut miss Duncanilla olleen asiakaspiiriä. Eikä ateljeessa
ollut ainoatakaan valokuvaa.
He olivat saapuneet pimeäänhuoneeseen, Fjeld viivytteli
sisälleastumistaan.
-- Luulenpa, että meidän täytyy olla varuillamme, sanoi hän.
-- Dynamiittiako? kysyi Burns, vaiko kentiesi myrkyllisiä kaasuja?
Fjeld hymyili.
-- Ei juuri sitä, sanoi hän. Mutta ei edes Isabella Duncan itse mene
sinne aseistautumatta.
Burns katsoi häneen ymmärtämättä mitään.
-- En tiedä, huomasitko kumikaapua tuolla hänen makuuhuoneessaan,
jatkoi Fjeld. Olen nähnyt samanlaisen kerran ennen. Se on sen
laatuinen, jonkalaista fyysikot käyttävät, kokeillessaan keskitetyllä
valolla, suojellakseen ihoaan ja näköään. Me vierailemme parhaillaan
hyvin tieteellisen valokuvaajan luona. Luulen olevan parasta, että otan
kumitakin ylleni ja menen yksinäni pimeäänhuoneeseen. Sillä välinhän
sinä voit tutkia puutarhaa, sieltäkin ehkä voi joku jälki löytyä.
Mieli hiukan jännityksissään Fjeld, pukeuduttuaan kaapuun ja
päähineeseen, meni siihen salaperäiseen huoneeseen, jonka Isabella
nähtävästi oli varannut kaikkein pyhimpiin toimituksiinsa.
Hän tuli uudenaikaisen fyysikon huoneeseen, yhdistettyyn
pimeäänhuoneeseen ja laboratorioon. Siinä oli voimakas dynamo sekä
kaikki uusimmat kojeet valon mittaamista ja sen värien määräämistä
varten. Kalkki Röntgenin, Birkelandin, Ramsayn ja Berthelotin kojeet
määrättyjen säderyhmien eristämistä varten oli asetettu riviin
mallikelpoiseen järjestykseen.
Mutta Fjeldin tutkimuksilla oli määrätty tarkoitusperänsä. Hänen vahva
taskulamppunsa paljasti pian voimakkaan heijastimen, jonka silmä
tuijotti ateljeehen aivan rinnan sen valokuvauskameran kanssa, joka oli
ainoana näkyvänä merkkinä miss Duncanin ammatista.
Hän väänsi yhdistäjää, kuului heikkoa rapinaa, ikäänkuin kaukana olevan
kalkkarokäärmeen aiheuttamaa. Ja verkalleen syttyi tuli reflektorin
silmässä. Oli kuin olisivat säteet vähitellen putkahtaneet esiin, ja
vaikka ne liukuivat voimakkaaseen päivänvaloon, ei heräävän kaupungin
ylitse paistava kirkas aamuvalo imenyt itseensä ainoatakaan sädettä.
Syvä ja vaarallinen fluorescoiva loiste oli noissa hiuksenhienoissa
säteissä, jotka tunkeutuivat auringonpaisteeseen. Toisinaan ne
halkesivat ja ojentelivat päitään kuten kamalat myrkkykäärmeet
Medusan päässä. Fjeldistä näytti hetkisen, että jokainen tuosta
hirveästä silmästä esiinputkahtava säde oli elävä olento, vaarallinen
myrkkyeläin, joka vihelteli uhria, minkä voisi pusertaa syliinsä,
tukahuttaa ja musertaa.
Hän katkaisi yhdistäjän ja merkilliset säteet hävisivät hitaasti,
muuttuen opaalinvärisistä vihreiksi, vaihtuivat punakeltaisiksi ja
ryömivät vihdoin kokonaan reflektoriin.
-- Paholaisen silmä, mutisi Fjeld. Karkoitettujen enkelien vihaava
katse taivasta kohden.
Hän aikoi jatkaa tutkimuksiansa, mutta sai äkkiä kuulla Burnsin lujat
askeleet ulko-ovelta.
Skotlantilainen tuli ateljeehen ja Fjeld näki tähystysreijästään hänen
kantavan suurta hopeakaniinia käsivarrellaan.