Jonas Fjeld käveli jalkaisin Kensingtonista saakka kaupungin
keskukseen. Oli hieman sumuinen ilta, ilma oli raikas ja viileä.
Hän käveli hitaasti selventääkseen sotkeutuneita tunteitaan, ja
mitä lähemmäksi hän tuli Piccadillyn suurta yöliikennettä ja mitä
kirkkaammin sähkölamput loivat valoaan oikean ja väärän ilon ylitse,
sitä tyytymättömämmäksi itseensä hän kävi. Hän oli käyttäytynyt kuten
koulupoika, taitamaton alottelija. Hän oli kuunnellut seireenien laulua.
Mutta hän ei voinut kokonaan päästä vapaaksi vaikutelmasta, minkä hän
oli saanut tuosta ihmeellisestä, ylväästä naisesta. Heidän välilleen
oli sytytetty tuli, jota oli vaikea sammuttaa. Mutta hän tunsi
velvollisuutensa eikä Isabella kuulunut senlaatuisiin naisiin, jotka
kallistavat korvansa ensimäiselle tulijalle.
Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Charles Brooktonia. Burns oli kertonut koko
joukon asioita tästä älykkäästä ja varovaisesta pahantekijästä, jolla
oli taiteellinen entisyys. Hän ei varmaankaan luopuisi yrityksestään
saada Isabella Duncan pauloihinsa. Mutta mikä oikeastaan olikaan hänen
tarkoituksensa?
Hän pysähtyi erään lyhtypylvään luo ja otti esille pienen muistikirjan,
johon hän oli kirjoittanut Brooktonin osoitteen. Sehän soveltui hyvin,
Soho oli aivan lähellä. Saapuessaan kadulle, jonka varrella Brookton
asui, hän jäi hämmästyneenä seisomaan. Pieni ihmisryhmä oli kokoontunut
suuren, synkän ja ikävän talon edustalle. Fjeld katsoi numeroa, niin --
se oli juuri se talo, missä Charles Brookton oleskeli.
Oli selvää, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, sillä kokoontuneet
yökulkijat, jotka suurimmalta osaltaan olivat ilotyttöjä ja
naismetsästäjiä, keskustelivat matalalla ja kolkolla äänellä. Koko
keskus oli synkkä ja masentava -- ihmiset, musta ruumisarkkutalo,
usvainen yö.
Samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld pääsi perille, astui eräs
poliisikonstaapeli ulos ovesta.
-- Onko täällä ketään, joka voi juosta lääkäriä noutamaan, sanoi hän.
En voi talosta löytää puhelinta.
Fjeld tunkeutui pienen ryhmän läpi.
-- Minä olen lääkäri, sanoi hän, ja olen käytettävissänne.
Konstaapeli katsoi tiukasti edessään olevaan pitkään mieheen, mutta
Fjeld ei antanut hänelle aikaa arvelemiseen.
-- Oletan, sanoi hän mahtipontisesti, ettei tässä ole varaa ajan
tuhlaamiseen. Näyttäkää minulle tietä.
Konstaapeli mutisi jotakin itseksensä. Senlaatuiset ihmiset eivät
yleensä hyväksy mahtipontisuutta muissa kuin itsessään. Mutta tilaisuus
ei ollut sovelias suunsoittoon eikä riitelemiseen. Talossa lepäsi
jossakin kuollut tai kuolemaisillaan oleva mies, eikä hän näyttänyt
hupaiselta.
Niin tapahtui, että Jonas Fjeld sai nähdä saman näyn, joka hetki sitten
oli lyönyt Charles Brooktonin peljästyksellä ja täyttänyt hänet raivoon
johtavalla pelolla.
Siellä istui pikku Max ja loisti pimeässä -- yhtä vihreänsinipunervana
kuin Brooktonin nähdessä hänet. Valo sytytettiin ja heti katosi
kaikki salaperäisyys -- jälellä oli vain kalmankalpea mies himmeästi
tuijottavine silmineen ja retkottavine alaleukoineen.
Fjeld astui hänen luokseen. Silmäys noihin valkoisiin lapsenkasvoihin,
joissa oli kuoleman selvä leima, sanoi hänelle heti, mitä oli
tapahtunut.
-- Täällä ei ole mitään tehtävissä, sanoi hän, tämä mies on ollut
kuolleena pari tuntia.
Portinvartija, joka kalpeana ja vapisevana oli näyttänyt heille tietä,
astui Fjeldin luo.
-- Onko se -- murha? kysyi hän.
Fjeld kohautti olkapäitään.
-- Sitä en tiedä, sanoi hän. Mahdollisesti on hän saanut myrkkyä. Mutta
merkit ovat samat kuin tavallisessa sydänhalvauksessa. Teidän täytyy
lähettää noutamaan ruumiintarkastusmiehiä, ruumis on leikattava.
Portinvartija kääntyi mennäksensä.
-- Toivoisinpa Brooktonin olevan huoneessaan, sanoi hän, sillä hänellä
on puhelin. Mutta hän lähti tunti takaperin ulos. Hän oli myös pikku
Maxin paras ystävä... Kuljin sattumalta tästä ohitse, lisäsi hän, ovi
oli puoliavoinna, ja kun täältä näkyi kummallinen loiste, pilkistin
sisään.
Vanha ovenavaaja ei kyennyt jatkamaan. Näky oli ilmeisesti tehnyt
häneen varsin kamalan vaikutuksen, sillä hän saattoi tuskin retostautua
ovesta ulos.
Konstaapeli ja Fjeld jäivät kahden. Ensinmainittu näytti hyvin
neuvottomalta.
-- Teidän täytyy heti paikalla lähettää sana Scotland Yardiin, sanoi
Fjeld. Tässä on otaksuttavasti tapahtunut rikos. Teidän täytyy
kiiruhtaa. Minä vartioin täällä niin kauan.
Taas näkyi voimakkaan irlantilaisen silmissä epäluuloinen katse, mutta
hän tuli pian siihen tulokseen, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella.
Hän läksi ja Fjeld sulki oven hänen jälkeensä.
Hän odotti pari minuuttia, kunnes konstaapelin askeleet olivat
lakanneet kuulumasta rappukäytävässä, sammutti sitten sähkövalon
ja katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla kuolleesta säteilevää
ihmeellistä fosforiloistetta. Se ei ollut puhdasta vihreää fosforiväriä
-- pikemmin opaalinkaltaista, jossa oli pieniä pirskeitä sinipunervasta.
Ihmeellisintä kaikesta oli, että nämä säteet loistivat yhtä kirkkaasti
vaatteiden kuin ihonkin läpi. Ainoastaan muutamat harvat tummat paikat
osoittivat kuolleen mukana olevia metalliesineitä: kravattineula,
taskukello, kultainen lyijykynä ja muutamat pikkurahat näkyivät pienten
reikien tapaisina tuossa kaameassa värisoinnussa. Sillä oli kuin
olisivat nämä säteet olleet eläviä. Ne läpättivät kuin kielekkeet, ne
sädehtivät kuin revontulet tummalla yötaivaalla, ne leikkivät tuhansien
pienten soihtujen kaltaisina lukemattomin vaihtelevin värivivahduksin.
Fjeld jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Tässä seisoi hän siis
vastatusten uuden ilmiön kanssa -- uuden kohdan kanssa valoilmiöitten
maailmasta. Olihan olemassa omavaloisia eläimiä, mutta koskaan ei hän
vielä ollut havainnut kuolleen ihmisen voivan valaista.
Sitten sytytti hän valon ja katseli ympärilleen. Huone oli perin
yksinkertaisesti mutta aistikkaasti kalustettu. Kuollut oli ilmeisesti
ollut järjestystä rakastava ihminen, jolla oli varma maku. Tuossa
pienessä huoneessa ei ollut mitään silmiä loukkaavaa, jokainen esine
oli paikoillaan.
Fjeld astui kirjoituspöydän luo. Kirjesäiliö oli avoinna ja siinä oli
alotettu kirje. Kuollut ei nähtävästi ollut ennättänyt lopettaa sitä.
Kynänvarsi oli lattialla ja ilmeisesti pudonnut hänen kädestään. Sitten
oli hän hoiperrellut sille tuolille, missä kuolema oli hänet tavannut.
Silmäys kesken jääneeseen kirjeeseen sai Fjeldin avaamaan silmänsä
selki selälleen. Hän luki sen tarkasti läpi kasvavin mielenkiinnoin,
sitten käänsi hän sen huolellisesti kokoon ja pisti lompakkoonsa.
Sen jälkeen jatkoi hän kotietsintäänsä. Kirjoituspöydän laatikot olivat
lukossa, mutta Fjeldille oli helppo asia tiirikoida ne auki. Siellä
oli ainoastaan joukko merkityksettömiä papereita ja kirjeitä, useita
maksettuja hotellilaskuja sekä muutamia paketteja hienoja turkkilaisia
savukkeita. Pikku Max oli nähtävästi varovainen mies, joka oli aina
ollut valmistautunut kotitarkastukseen.
Lähinnä alimmasta laatikosta Fjeld löysi pienen apteekin. Siinä
oli opiumia, hiilihappoista natronia ja aspirinia, mutta ei mitään
vaarallisempaa myrkkyä. Lisäksi revolveri ja pieni valokuvauskone. Se
oli Kodak. Sen takapuolella oleva numero osoitti, että neljä valokuvaa
oli otettu. Empimättä käänsi Fjeld koko filmirullan kokoon, otti sen
pois kamerasta ja pisti taskuunsa.
Sitten avasi hän alimman laatikon.
Siellä oli vain yksi ainoa esine: nenäliina.
Fjeld katseli sitä ihmeissään. Se oli nähtävästi vanha, mutta tehty
paksusta, pehmeästä silkistä. Yhdessä nurkassa oli monogrammi: suuri
"M", jonka yläpuolella oli ruhtinaankruunu.