Jokaisen ihmisen elämässä on jokin tilaisuus, jolloin miehen ja naisen
välinen myötätunto leimahtaa julki, niinkuin olisi kaksi sähkövirtaa
kytketty yhteen. Jonas Fjeld tunsi jollakin ihmeellisellä tavalla,
että tuo kaunis, puhdaspiirteinen ja teräväkatseinen nainen oli
hänen sukuansa -- ehkä oli hän suuri rikoksentekijätär, mutta joka
tapauksessa olento, joka toimi sielunsa voimakkaiden ja puhtaiden
vaikuttimien mukaisesti. Ja hänet valtasi äkillinen halu ottaa tämän
puhtaan jumalattaren ruumis syliinsä ja kuiskata hänelle, ettei elämä
ollut yksinomaan vihaa, kostoa ja tiedettä.
Näytti siltä, kuin olisi Isabella lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän
nousi nopeasti, vienon punan levitessä hänen kalpeille, klassillisille
kasvoilleen.
-- Luulen, että teidän nyt täytyy mennä, tohtori Fjeld, sanoi hän
arvokkaasti. Ei silti, että minä olisin millään tapaa turhan tarkka,
sillä ystäväni ovat tulleet ja menneet täällä milloin hyvänsä. Ei
kenenkään päähän pälkähtäisi tuhota minun hyvä nimeni ja maineeni.
Olenhan puoleksi mies ja erotiikka vain kyllästyttää minua... Mutta
minä olen väsynyt ja hiukan liikutettu. Sallikaa minun vielä kerran
kiittää teitä avunannostanne.
Hän ojensi Fjeldille kätensä. Se oli kylmä ja kova ja hänen
kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.
Fjeld katsahti häntä suoraan silmiin. Koskaan ei hän ollut tuntenut
sydänkanteleensa kielien väräjävän tällä tavoin. Seisoessaan siinä
ylväänä ja korkeapovisena pää takakenossa muistutti Isabella
amatsoonia. Niin -- tämä oli jumalainen Penthesilea, joka saattoi
mitellä voimiaan vaikka itsensä Akilleen kanssa.
He jäivät seisomaan muutamiksi sekunneiksi vastatusten, sitten nainen
loi katseensa maahan, silmäluomet värisivät ja hänen huulensa puoleksi
avautuivat...
-- Menkää, kuiskasi hän käheästi, menkää...
Jonas Fjeld otti hattunsa.
-- Hyvästi, sanoi hän tyynesti, ja kiitos ystävällisyydestänne. En
ole koskaan ennen tavannut teidän kaltaistanne. Teidän olemuksestanne
ikäänkuin tulvehtii valonsäteitä.
Isabella katsoi ylös vaisusti hymyillen.
-- Valo on minun erikoisalani, sanoi hän. Olenhan fyysikko. Ja kaikki
ilmakehässä olevat tuhannet säteet ovat ystäväni. Kentiesi ne ovat
asettuneet asumaan minuun ja antavat nyt näytännön teidän kunniaksenne.
-- Voin ymmärtää sen, vastasi Fjeld samaan sävyyn. Mainitsittehan
madame Curien.
-- Niin, rakastin häntä. Hän oli älykäs, teräväpäinen ja
selväkatseinen. Hänellä oli miehen aivot ja naisen tunteet.
-- Toivoisimpa teidän olevan hänen kaltaisensa, sanoi Fjeld ja otti
hattunsa. Ylipäänsä toivoisin, etteivät yhteiskunnan ovenvartiat olisi
satunnaisiin tunteisiin nähden niin kovasydämisiä. Tämä ei ehkä ole
kauniisti sanottu ja minä pyydän anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä
juuri nyt. Varokaa tarkoin henkeänne. Hyvästi.
Hän kumartui syvään Isabellan käden yli ja suuteli sitä, ja
jälleen tunsi hän, koskettaessaan hänen kylmää, valkoista ihoansa,
tuon ihmeellisen sähköisen säteilyn, joka tuntui virtaavan hänen
huokosistaan.
Sitten hän huoaten karkoitti tämän magneettisen mielialan ja astui
nopeasti ulos ovesta.
Isabella seisoi ja katseli hänen jälkeensä kummallisesti hymyillen.
Hänen huulensa vapisivat, oli kuin olisivat ne etsineet jotakin sanaa.
Kentiesi kiiti hänen päänsä läpi ajatus, että hänen pitäisi huutaa
mies takaisin, ottaa hänen syliinsä ja suudella häntä. Mutta hän ei
tehnyt sitä. Hän jäi ainoastaan seisomaan ja tuijotti oveen, joka oli
sulkeutunut Jonas Fjeldin jälkeen.
Konemaisesti rupesi hän riisuutumaan. Hän viskasi vaatteet yltänsä
viimeistä kappaletta myöten. Sitten astui puhdas Diana alastomana
ja kauniina kylpyhuoneeseen jäähdyttämään kiihkoansa. Hänen
käsivarsissaan oli mustelmia ja hänen olkapäässään pitkä punainen viiru
päällekarkauksen jälkeen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotansa.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän makasi silmät ummessa ja antoi kylmän
veden syleillä ihmeellistä valkoista ruumistaan.
Ja niin hän vähitellen sai takaisin levollisuutensa. Sitten alkoi hän
halveksia itseänsä. Voi -- hän oli siis ainoastaan mieletön nainen,
kuten kaikki muutkin. Hän oli käyttäytynyt rakastuneen puotineidin
tavoin tuota norjalaista jättiläistä kohtaan, jolla oli siniset
uneksijansilmät. Niin pitkälle oli siis Isabella Duncan joutunut. Hän
oli melkein joutunut seikkailuun...
Isabella nousi kylvystä ja nauroi.
Se oli kovaa ja kylmää naurua.
Siltä se tuntui myöskin miehestä, joka revolveri kädessä seisoi
kylpyhuoneen ulkopuolella ja silmät palavina kuunteli vedenloisketta.
Miten kaunis hän lieneekään, mutisi hän. Kuinka valkea lieneekään hänen
hipiänsä...
Hän tarttui lukkoon, mutta malttoi mielensä.
-- Olisinkohan erehtynyt? mutisi hän. Onko todellakin mahdollista,
että hän on pettänyt meidät kaikki? Oliko Max raukka oikeassa
väittäessään hänen metsästävän ihmisiä? Kun kaikki seikat otetaan
lukuun, niin ehkäpä juuri hän on jollakin kavalalla tavalla ottanut
hengiltä pikku Maxin ja kentiesi nuo toisetkin. Seuraavalla kerralla
kai olisi hänen vuoronsa. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua... Nyt
tunsi hän salaisuuden. Kun hän Maxin kuoleman johdosta oli surusta
raivoten jättänyt kaiken varovaisuuden syrjään, ottaakseen hengiltä
naisen, jota hän rakasti, oli hän myös saanut selville jotakin, joka
yhä enemmän oli lisännyt hänen vihaansa... Juuri tuota Jonas Fjeldiä
tyttö rakasti, tuota kirottua tohtoria, jolla oli valtaiset hartiat ja
siniset terässilmät. Hän oli, seisoessaan tikkailla sen akkunaruudun
ulkopuolella, joka salli hänen parhaiten katsella huoneeseen, missä nuo
kaksi istuivat, nähnyt tuon kylmän naisen silmissä erään välähdyksen.
Hän tiesi, mitä se merkitsi. Ei koskaan ollut Isabella sillätavalla
katsonut toiseen mieheen. Siinä oli sekaisin heikkoutta ja antaumusta,
joka asian haarojen painolla työntää voimakkaimmankin naisen miehen
syliin. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua. Nyt oli Fjeld lähtenyt.
Hän olisi voinut pistää hänet kuoliaaksi tuolla ulkona puutarhassa --
olisi voinut tappaa hänet kuin sian. Mutta hänen vuoronsa kyllä tulisi.
Taas vei hän kätensä lähelle ovenripaa, mutta viivytteli. Oli kuin
olisi hän jostakin kuullut nälkäisen suden ulvontaa. Se oli tuskan,
vihan ja koston kiljuntaa hänen rikkirevityssä sydämessään. Sellainen
rakastunut ja inhoittava roisto hänestä oli tullut -- hänestä, tuosta
suuresta, ihaillusta pahantekijäin johtajasta, joka istui yhteiskunnan
viidakossa niinkuin ihmistiikeri verestävine silmineen ja veren
tahraamine käpälineen.
Hän kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä. Puolihämärässä näki hän
Isabellan kaunismuotoiset jalat, jotka liikanaisetta lihavuudetta
liittyivät kauniisiin vyötäreihin.
Charles Brookton voihki.
Ei, tyttö ei saisi koskaan kuulua kenellekään muulle! Sitten nosti hän
revolverin, tarttui lukkoon ja väänsi.
Mutta ovi oli sisäpuolelta teljetty.