-- Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi Isabella Duncan
mietteissään. Olen kuullut paljon puhuttavan teistä ja minulla on usein
ollut aavistus, joka on sanonut minulle, että te osuisitte tielleni --
joko ystävänä tai vihollisena.
Hän oli noussut, ja Fjeld katseli ihaillen tuota ylvästä,
puhdasviivaista vartaloa. Hänen hiuksensa olivat hieman
epäjärjestyksessä kadulla sattuneen mellakan jälkeen ja hänen
toinen hihansa oli ratkennut auki ja paljasti pyöreän, voimakkaan
käsivarren. Hän oli nainen, jolta puuttuivat kiemailu ja naisellinen
turhamaisuus, mutta hänen silmiensä katseesta saattoi Fjeld arvata
osan hänen sielussaan liekehtivästä tulesta. Ja hän ymmärsi, että
tämä ihmeellinen, kalpea Diana neitseellisine piirteineen ja
silmiinpistävästi miehekkäine olemuksineen varmaankin omisti jonkin
suuren salaisuuden. Tavallisuudesta poikkeavat ympäristöt myös
vahvistivat hänen olettamustaan. Nyt, kun sähkövalo oli sytytetty,
ei huone ollenkaan muistuttanut valokuvaamoa. Siellä ei ollut mitään
rihkamakorua, ei tekokukkia, ei pieluksilla peitettyä sohvaa. Kaikki
oli yksinkertaista, kaunista ja aistikasta. Seiniä koristavat
harvalukuiset taulut oli huolellisesti valikoitu -- erityisesti
silmällä pitäen voimakkaita ja omituisia valovaikutuksia. Madame Curien
mustasta marmorista veistetty rintakuva näkyi eräässä nurkkauksessa.
-- Te koetatte muodostaa itsellenne käsityksen minun maustani ja
harrastuksistani, sanoi Isabella vaisusti hymyillen. Mihin tulokseen
pääsette?
Fjeld nyökkäsi vakavasti.
-- En välitä Sherlock Holmesin tapaisesta analyysistä. Sir Conan
Doyle voisi varmaan kirjoittaa useita mielenkiintoisia sivuja tästä
huoneesta. Täällä piilee salaisuuksia joka nurkassa. Tiedän vain
yhden asian: te olette omituinen nainen, yksinäinen ja voimakas
nainen -- kentiesi hyvä, ehkä paha. Teissä on jotakin sfinksimäistä,
mutta tuskinpa tahdon muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ryhtyä
tulkitsemaan sielunne arvoituksia.
-- Miksi luulette, että minussa piilee jokin salaisuus?
-- Tiedän sen, sanoi Fjeld ja kumartui hiukan eteenpäin, olen
aavistanut sen siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin löysin
kuvanne kuolleen Greyburnin taskusta. En ole päässyt siitä selville
minkään loogillisen johtopäätöksen kautta, mutta vaistoni on vuosien
varrella niin harjaantunut, että harvoin erehdyn. Ja nyt sanovat itse
asianhaarat, että olen oikeassa. Henkilöt, jotka hetkinen sitten
hyökkäsivät kimppuunne, eivät tehneet sitä aikomuksessa rosvota tai
varastaa teiltä. He tahtoivat kokonaan toisista syistä saada teidät
valtaansa. Ja kun minä sattumalta tiedän, kuka oli koko jutun takana,
niin näytän saavan teoriani vahvistettua oikeiksi.
-- Entä kuka oli päällekarkauksen takana? kysyi nuori nainen hieman
jännittynein äänin.
-- Se oli Charles Brookton itse, sanoi Fjeld tyynesti. Tunnetteko hänet?
Isabella nojautui taaksepäin tuolissaan.
-- Olen kauan odottanut sitä, sanoi hän puoliksi itsekseen... Tunnenko
hänet, jatkoi hän eloisasti. Onhan hän ystäväni, toverini, melkein
ihailijani. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun hän tässä huoneessa
pyysi minua vaimokseen... Niin, suokaa anteeksi, että puhun teille
näin avomielisesti syvimmästä salaisuuksistani, mutta on kuin olisin
tuntenut teidät kauan. Elämänne ja elämäntyönne ovat sanoneet minulle,
kuka te olette: oikea mies, joka ette koskaan voisi pettää naista, joka
luottaisi teihin. Ja jos te pettäisitte minut...
Hän ei jatkanut lausettaan, mutta hänen silmiensä kylmä ja kova kiilto
puhui hyvin selvää kieltä.
Jonas Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan. Hän oli käynyt hyvin
miettiväiseksi. Hän oli häneen tuijottavista silmistä lukenut jotakin,
jonka hän varsin hyvin tunsi. Satoja kertoja oli hän nähnyt sen ilmeen
ennen. Se oli melkein varjomainen katse, joka luultavasti riippui hyvin
lujatahtoisten ihmisten silmäterien voimakkaasta kokoonvetäytymisestä.
Hän tiesi, mitä se merkitsi, _murha_ oli luettavissa nuoren naisen
silmistä.
Hän kääntyi pois. Kun hän jälleen katsoi tuohon kauniiseen kuvaan, ei
hän voinut havaita muuta, kuin hienon ja ystävällisen hymyn sekä heikon
punastuksen noilla omituisilla naiskasvoilla.
Fjeld nousi päästään pyörällä ja pyyhkäisi otsaansa.
-- Te sanoitte, miss Duncan, tuntevanne minut elämästäni ja teoistani.
On mahdollista, että kerran tai toisen olen kavaltanut itseni, mutta
koskaan en ole kavaltanut naista. Ymmärrän nyt paremmin, kuka te
olette. Te olette vaarallinen meille miehille -- sekä yhdessä että
toisessa merkityksessä. Te vedätte meidät puoleenne ja työnnätte meidät
takaisin... Te edustatte, lisäsi hän hymyillen, jonkinlaista korkeampaa
kiemailua. Ja tuskinpa tahtoisin minä olla Charles Brooktonin
vaatteissa.
Isabella ei ollut viimeisiä sanoja kuulevinaan. -- Te olette
ensimäinen, joka on syyttänyt minua kiemailusta, sanoi hän vakavasti,
mutta kentiesi on hiukan perää siinä, mitä sanotte. Luonto on nyt
kerta kaikkiaan osoittanut minulle paikan sukupuolten joukossa. Olen
koko elämäni protestannut sitä vastaan ja luulen voivani väittää, että
tahtoni, työni ja ajatustapani puolesta olen ollut miesmäisempi kuin
useimmat miehet. Mutta kentiesi tulee päivä, jolloin naisellisuus herää
ja vaatii oikeutensa.
-- Te tarkoitatte...?
Isabella katsoi häneen tiukasti.
-- En ole koskaan ennen puhunut näin tuttavallisesti miehen kanssa,
sanoi hän, ja minä halveksin itseäni puheliaisuuteni takia...
Hän vaikeni, ikäänkuin jotakin olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.
-- Mutta minä olen ollut niin hirvittävän yksin monta vuotta, virkkoi
hän äkkiä. Minulla on ollut useita ystäviä, mutta ei ainoatakaan
ystävää. Olen aina paennut naisia. Lukuunottamatta madame Curieta
en ole välittänyt ainoastakaan omaan sukupuoleeni kuuluvasta. Siitä
johtuu, että minä aikaisimmasta nuoruudestani saakka olen ollut yksin,
seuranani vain pieni kunnianhimoni, mittaamaton tiedonhaluni ja --
rajaton kostonhimoni.
Hän oikein sähisi viimeiset sanat kuuluviin.
Fjeld nyökkäsi.
-- Ajattelinkin jotain sellaista olevan kysymyksessä, sanoi hän
puoliksi itsekseen... Onko elämässä jokin tai joku, joka on tehnyt
teille jotakin pahaa?
-- Ei, vastasi hän. Henkilökohtaisia pettymyksiäni ja tappioitani en
ole niinkään paljon pannut sydämelleni. Mutta sielussani on vanha
muisto, joka vielä kiehuu ja kuohuu. Ja se on syövyttänyt pois kaiken
naisellisen heikkouden, se on tehnyt minut voimakkaaksi ja katkeraksi.
-- Ja vaaralliseksi, jatkoi Fjeld.
-- Niin, sanoi Isabella hetken mietittyään. Luulen teidän olevan
oikeassa.