Sohossa on korkea viisikerroksinen talo, joka muistuttaa syrjälleen
asetettua ruumisarkkua. Siinä kalkissa, jota käytettiin, kun taloa
kymmenkunta vuotta takaperin hiukan siistittiin, lienee ollut jokin
vika, sillä talon väri on vähitellen muuttunut melkein mustaksi, ollen
siinä rumia kellahtavia pilkkuja siellä täällä.
On mahdollista, että Charles Brookton, tunnettu pahantekijä ja
anarkisti, oli valinnut tämän talon asunnokseen sen vuoksi että
se muistutti häntä kuolemasta, jonka kanssa hän niin usein oli
leikitellyt. Tässä asumuksessa oli jotakin romanttisen kammottavaa,
joka veti puoleensa kaikkien huomiota. Poliisikin oli pitänyt sitä
silmäili, mutta vielä ei tuossa inhoittavassa "ruumisarkussa" ollut
tapahtunut mitään, mihin Scotland Yardin herroilla olisi ollut syytä
sekaantua.
Muuten asui talossa koko joukko epäilyttävää väkeä. Mutta Brookton oli
aina osannut levittää valonarkojen asioittensa ylitse verhon, jonka
läpi lain valvojat eivät vielä olleet kyenneet valoa levittämään.
Pikku Maxkin oleskeli eräässä toisen kerroksen huoneessa, mutta vielä
ei kukaan ollut saanut tilaisuutta katsahtaa tuon älykkään ja ovelan
nuorukaisen akkunaverhojen taakse.
Katu oli autio kun Brookton palasi Kensingtoniin tekemältään
epäonnistuneelta retkeltä. Hän oli hirveästi liikutettu. Etäältä oli
hän nähnyt miestensä surkean tappion, ja älykkäänä ja varovaisena
kenraalina oli hän peräytynyt poliisien marssiessa ohi tuolla pienellä
kadulla. Hän ei ollut nähnyt Fjeldin asiaan puuttumista, mutta ymmärsi
asian kehittymisestä, että Isabella taholta tahi toiselta oli saanut
aavistamatonta apua.
Muutoin niin viisas ja harkitseva rikolliskenraali oli hirveästi
kiihoittunut. Hän kiristeli hampaitaan pistäessään avainta salaperäisen
talon portinlukkoon sekä juostessaan kehnosti valaistuja rappuja ylös.
Ja jos joku olisi seisonut kuuntelemassa kunkin rappukäytävän pimeissä
nurkkauksissa, niin olisi hän kuullut, kuinka kiroukset ja sadatukset
virtasivat miehen suusta.
Charles Brookton oli toivonut paljon tästä sotaliikkeestä. Hänen
rakkautensa Kensingtonissa asuvaan kauniiseen naistoveriin oli
vähitellen vienyt voiton viisaudesta, ja pikku Maxin niljakkaat sanat
olivat jättäneet hänen mieleensä heikon epäluulon, josta hän nyt
rohkealla otteella tahtoi saada selvyyden.
Hän avasi nopeasti erään yläkerroksen huoneen ja sytytti sähkövalon.
Huone oli ilmeisesti kuntoonpantu juhlallista vastaanottoa
varten. Se oli hienosti sisustettu monilla pehmeillä pieluksilla
ja houkuttelevilla nurkkauksilla sekä muistutti lähinnä naisen
vastaanottohuonetta. Ilma oli täynnä vastapoltetun suitsutuksen
tuoksua, toisellapuolen oli pieni, ruokahalua kiihottavasti katettu
illallispöytä ja samppanjapullojen kaulat pistivät esiin jäähdyttimestä.
Brookton jäi pariksi minuutiksi seisomaan kynnykselle, ikäänkuin
luodakseen yleissilmäyksen noihin kauniisiin asetelmiin. Hänen silmänsä
kävivät syviksi ja synkiksi, samalla kun kumea voihkaisu tunkeutui
esiin hänen kurkustaan. Hän ei kuulunut senlaatuisiin miehiin, jotka
masentuvat vastoinkäymisestä. Koko hänen elämässä oli ollut taistelua
vaaroja vastaan, mutta tämän yksinäisen ja voimakkaan miehen sielussa
oli yksi haavoitettava paikka, ja siinä värisi nuoli, joka pani hänet
lyyhistymään kokoon tuskasta. Hän oli pettynyt rakkaudessaan ja nyt
alkoi vihan ja koston myrkky virrata hänen suonissaan. Äkillisessä
raivonpuuskassa hän sieppasi samppanjapullon ja paiskasi sen lattiaan,
missä se särkyi vaahdon sihisten purkautuessa sirpaleiden lomitse.
Näytti kuin olisi tämä hillitön purkaus hieman rauhoittanut häntä.
Hän heittäytyi tuolille ja tuijotti synkästi eteensä. Silloin sai hän
äkisti ajatuksen, hänen silmiinsä tuli vaarallinen väijyvä katse.
Hän nousi nopeasti, astui ulos huoneesta ja hamuili eteenpäin pimeää
käytävää pitkin. Koko talo oli ikäänkuin asukkaista autioksi jäänyt.
Ei kuulunut ääntäkään tuosta kapeasta käytävästä, missä kaksi ihmistä
tuskin saattoi kulkea rinnatusten.
Brookton pysähtyi matalan oven eteen ja kolkutti sille varovasti. Hän
odotti muutamia minuutteja, mutta kun ei kukaan sisäpuolelta vastannut,
kolkutti hän uudelleen ja tällä kertaa paljon kovemmin.
-- Täytyyhän hänen olla kotona, mutisi hän, Max ei riko sopimusta.
Mutta edelleenkään ei kuulunut ainoatakaan ääntä tuosta salaperäisestä
talosta, josta kaikki kadun ja suurkaupungin hälinä oli ikäänkuin
poissuljettuna.
Brookton kävi kärsimättömäksi. Hän ravisteli ovenripaa, mutta
tuloksetta. Huoneessa täytyi joka tapauksessa jonkun olla, sillä ovi
oli sisäpuolelta lukittu. Saattoi avaimenreiästä selvästi nähdä avaimen.
Silloin alkoi hän joutua pahojen aavistusten valtaan. Hän sammutti
taskulamppunsa, otti sorkkaraudan ja mursi arvelematta oven suki. Se
oli vanha ja kehno, eikä tehnyt sanottavaa vastarintaa.
Brookton epäröi silmänräpäyksen. Hiljaisuus ja pimeys laskeutuivat
raskaina hänen ylitseen. Hän tuli yht'äkkiä vakuutetuksi siitä, että
tuohon hänen edessään olevaan pimeään huoneeseen kätkeytyi jokin
outo salaisuus. Oli kuin olisi jotain peloittavaa uinunut tuossa
mustanharmaassa pimeydessä. Ja nyt se heräsi...
Mitä se oli?...
Brookton oli vaistomaisesti työntänyt ovea hiukan syrjään. Näky, joka
hänelle esiintyi, pani hänet vetäymään takaisin.
Sillä keskellä huonetta ja pimeässä näki hän ruumiin, joka kuvastui
mustalle seinälle ihmeellisin vihreänsinipunervin ääriviivoin. Se oli
varjo seinällä, mutta varjo oli ikäänkuin fosforiin kastettu. Himmeä
sädeloiste läksi koko ruumiista, joka selvästi kuvastui taustalle.
Siinä oli tuolissa istuva ihminen ja Brookton näki kauhukseen avoimista
silmistä loistavan vielä syvemmän vihertävän hehkun.
Suuri pahantekijä, jonka hermot olivat karaistuneet monissa
vaarallisissa yöllisissä teoissa voihki salaperäisestä pelosta, joka
kouristaa vahvintakin sydäntä. Sorkkarauta putosi hänen kädestään,
mutta tämän aikaansaama kolina herätti hänet täyteen tajuntaan. Hän
puri kiroten hampaansa yhteen, sai käsiinsä taskulampun ja pani sen
valon lankeamaan tuohon ihmeelliseen olentoon. Silloin salaperäisyys
ikäänkuin liukui pois koko huoneesta. Tuolilla istui vain tavallinen
ihminen ja se oli pikku Max. Hän näytti siltä, kuin olisi hän istunut
miettimässä jotakin filosofista ongelmaa. Liikkumattomana hän istui
ja tuijotti mitään huomaamatta ulos avaruuteen. Hänen silmänsä olivat
rauhalliset -- liian rauhalliset. Hän oli ratkaissut ongelman.
Ja ongelma oli hyvin vaikea Se oli itse kuolema.