Jonas Fjeld oli omituisessa mielentilassa. Hän oli omin päin päättänyt
seurata Brooktonin jälkiä, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä,
eivätkä Lontoon automobiilit ole hyviä takaa-ajovälineitä. Hän oli
jo kulkenut hänen perässään kautta useiden kahvilain ja monien
salaperäisten syrjäkatujen. Max oli matkalla kadonnut mutta sen sijaan
oli Brooktonin kaarti lisääntynyt muutamilla salaperäisillä olijoilla,
jotka näyttivät jonkinlaiselta oikeudenpalvelijan ja teurastajanrengin
välimuodolta.
Ja nyt olivat he pysähtyneet Kensingtoniin, missä Brooktonin kolme
miestä oli asettunut vartioksi pienen huvilan edustalle. Fjeld istui
puun takana naapurihuvilan puutarhassa ja odotti kärsivällisesti, mitä
tuleman piti.
Kadulla oli hyvin vähän liikettä ja se oli huonosti valaistu. Se oli
juuri sellainen kadunpätkä, joka olisi antanut sir Artur Conan Doylelle
aihetta kaikenlaisten rikostapahtumani kuvaamiseen. Ei satanut, ei
paistanut kuu, eikä ollut sumua. Oli aivan tavallinen ikävä iltapäivä
ilman minkäänlaista erikoisleimaa.
Mutta kuitenkin soivat etäiset soinnut Fjeldin korvissa. Nyt tiesi hän,
että jokin jännittävä tapaus saattaisi hänen verensä kuohumaan. Ja puun
jäykkien oksien lomitse kaikui laulu, jonka hän oli kuullut tuhansia
kertoja ennen: sen sävelissä asuivat hänen nuoruutensa kaipaus ja hänen
miehuutensa tunteet.
Silloin kuului alhaalta kadulta askeleita -- nopeita, ikäänkuin
sellaisen ihmisen askeleita, joka aikoo ruveta juoksemaan.
Fjeld nousi hieman ja näki pitkän, nuoren naisen kulkevan katulyhdyn
ohitse noin viidenkymmenen metrin päässä hänen väjymäpaikastaan.
Fjeldin ei tarvinnut aprikoida, tätä naistako nuo kolme herrasmiestä
vaanivat, sillä samassa silmänräpäyksessä, kun nainen kiiti hänen
piilopaikkansa ohitse, syöksyi koko joukko hänen kimppuunsa.
Kuului yksi ainoa kimakka kirkaisu, joka päättyi käheään korinaan.
Ilmeisesti olivat miehet heittäneet paksun peitteen naisen pään yli,
tukahuttaakseen hänen avunhuutonsa. Fjeld nousi, mutta pysähtyi
tahtomattaankin. Varmaankin se oli suuressa määrin tavallisuudesta
poikkeava nainen, jonka kanssa roistot olivat käyneet kamppailuun.
Silmänräpäyksen näytti siltä kuin olisi koko parvi hajaantunut, kuului
hillitty kirous -- ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua onnistui naisen
todellakin kokonaan vapautua hyökkääjistä. Mutta peite, joka oli
kääritty hänen päänsä ympärille ehkäisi hänen liikkeitään. Revolveri
lyötiin hänen kädestään ja hiekkapussilla takaraivoon annettu raskas
isku pani hänet vaipumaan maahan.
Silloin Fjeld tuli avuksi. Hän hyppäsi matalan aidan yli, tarttui
kahta miestä kurkkuun, niin että he olivat tukehtumaisillaan sekä
viskasi heidät luotaan sellaisella voimalla, joka sai heidät katoamaan
kadun toiselle puolelle. Täällä he kokoilivat särkevät jäsenensä ja
läksivät tiehensä. Kolmas, joka nähtävästi oli lievästi haavoittunut
revolverinlaukauksesta, ei ilmeisestikään halunnut koetella norjalaisen
voimia, vaan katosi silmänräpäyksessä pimeyteen. Kaukaa kadulta kuului
raskaiden, nopeiden askelten ääntä -- se oli poliisi, joka laukauksen
kutsumana riensi areenalle.
Fjeldillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua tulla sekoitetuksi
poliisiasiaan. Hän otti sen vuoksi tajuttoman naisen syliinsä ja
kantoi hänet pieneen puutarhaan sekä odotti kärsivällisesti, mitä
tapahtuisi. Kävi, kuten hän oli odottanut. Kaksi poliisikonstaapelia
marssi päällekarkauspaikan ohi. He soittivat suutaan kilpaa ja pohtivat
ilmiötä, mutta kun he eivät voineet saada selville mitään, tulivat he
lopulta yksimielisiksi siitä, että he varmaankin olivat erehtyneet
ja että koko juttu oli vain kuuloharha, jonka jälkeen he aivan
tyytyväisinä poistuivat.
Mutta Fjeld kumartui kovasti huolissaan olentoraukan yli, joka makasi
maassa matalain pensaiden välissä. Hänen huolestumisensa oli kuitenkin
aivan aiheeton, sillä mustapukuinen nainen nousi äkkiä nuorekkaan
joustavasti ja ryhtyi tottunein käsin hieromaan päätään, joka
ilmeisesti tuotti hänelle tuskia ankaran iskun jälkeen.
-- Tekee hiukan kipeää, sanoi hän ilman mitään esipuhetta, ja Fjeld
totesi, että hänen äänensä oli syvä, sointuisa ja musikaalinen.
-- Sallikaa minun kiittää avunannostanne, sanoi hän sen jälkeen melkein
kylmästi. Mutta enhän ollenkaan tiedä, kuka te olette. Katuvalaistus
on huono täällä Kensingtonissa. Ainoastaan sen tiedän, että te olette
suuri ja väkevä. Uskaltaisinkohan tarjota -- --
-- Mitä sitten?
-- En tiedä, mitä sanotte 5 punnasta.
Fjeld nauroi ääneensä.
-- Mieluummin haluan saada suudella -- kättänne, sanoi hän. Ammattinani
ei ole sellaisten nuorten naisten pelastaminen, jotka illansuussa
kuljeskelevat yksinään. Mutta emmeköhän luovu tästä keskusteluaiheesta
ja sen sijaan tee jotakin päätöstä. Nuo ihmiset, jotka hyökkäsivät
kimppuunne, tulevat kentiesi takaisin. Missä te muuten asutte?
-- Asun tässä huvilassa, sanoi nainen hiukan jäykästi.
-- Vai niin, sanoi Fjeld, silloinhan on kaikki kunnossa. Sallitteko,
että seuraan teitä portille varmistautuakseni siitä, että pääsette
turvaan.
-- En missään nimessä. Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin,
enkä anna itseäni kahdesti yllättää. Tämä ei ole ensimäinen vaara,
jonka olen välttänyt... Mutta kiitän teitä joka tapauksessa. Teidän
avuttanne olisin nyt ollut vihollisteni vallassa. Rohkenenko kysyä
nimeänne?
-- Jonas Fjeld, norjalainen lääkäri. Olosuhteet ovat tuoneet minut
tiellenne. Ajoin takaa erästä miestä, joka ilmeisesti ajoi takaa teitä.
Sillä tavoin olen muodostanut ketjun tapahtumista, jotka johtivat
teidän puutarhaportillanne tapahtuneeseen tappeluun.
Nainen mietti kotvasen.
-- Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi hän vaitiolon
jälkeen. Tunnen nimenne ja seikkailunne. Opettajattareni ja
hyväntekijättäreni madame Curie piti teitä suuressa arvossa. Te olette
kerännyt paljon sekä ihailua että vihaa toimintanne ympärille. Sanokaa
minulle, tiedättekö kuka järjesti tämän hyökkäyksen minua vastaan?
-- Tiedän.
-- Entä mikä on hänen nimensä?
-- Charles Brookton.
Nainen säpsähti.
-- Kerran sen täytyikin tulla, mutisi hän. Sitten hän äkillisen
mielijohteen valtaamana ojensi Fjeldille kätensä.
-- Nimeni on Isabella Duncan, sanoi hän, olen aivan tavallinen
valokuvaaja Kensingtonissa. Luotan teihin, ettekö halua juoda kupin
teetä kanssani, tai kentiesi kernaammin haluatte whiskyä ja soodaa?
-- Eniten arvoa panen älykkään ja kauniin naisen tuttavuuteen, sanoi
Fjeld ja sytytti taskulamppunsa. Kun valo lankesi nuoren naisen
kauniille, säännöllisille Dianan kasvoille, kuolivat sanat hänen
huulilleen. Hän jäi seisomaan epäröivänä kuin se, joka mielestään etsii
jotakin epäselvää muisteloa, ennenkuin tahtoo ryhtyä mihinkään enempään.
-- Mikäs on? kysyi nainen melkein huolestuneena.
-- Olen varmasti nähnyt teidät ennen.
-- Tuskin. En voi muistaa ennen tavanneeni teitä.
-- Nyt muistan, sanoi Fjeld verkalleen. Se oli kauniin naisen valokuva
kuolleen miehen taskussa. Miehen nimi oli Greyburn ja nainen olitte te.