Samana iltapäivänä istui eräässä paikassa Hampsteadissa vanha, sokea
mies ja puheli koirallensa.
Hän oli pitkä ja kunnianarvoisa herra, ja koira, joka makasi torkkuen
hänen jaloissaan, oli laiha ja takkuinen rottakoira.
-- Kylläpä Isabella odotuttaa itseänsä, sanoi mies. Hänellä ei ole
tapana olla näin myöhään ulkona. Vai mitä sinä arvelet, Pinto?
Koira raotti hiukan silmiänsä, haukotteli ja päästi kuuluviin heikon
haukahduksen, joka selvästi merkitsi, että hän oli yhtä mieltä herransa
kanssa.
Mies nousi puoliksi tuoliltaan, jolloin hänen ennen varjossa
olleeseen päähänsä lankesi iltapäiväaurinko, joka paistoi sisään
tuon yksinkertaisen, mutta siistin huoneen ainoasta akkunasta.
Silloin näkyi, että miehen kasvoissa oli hirveän rääkkäyksen jälkiä.
Siinä, missä ennen oli ollut nenä, oli nyt ainoastaan punainen arpi,
silmät näyttivät syville päähän painetuilta sekä muistuttivat kahta
maidonvalkoista puolipalloa, ja korvat oli leikattu pois.
Mutta huolimatta näistä pahoinpitelyn hirvittävistä merkeistä oli
kuitenkin jonkinlaista arvokkuutta tuossa suuressa ja voimakkaassa
päässä korkeine, valkoisine otsineen, tuuheissa kulmakarvoissa ja
kauniissa, hyvin muodostuneessa leuvassa.
Oletko nälissäsi, ystäväiseni? jatkoi mies.
Koira päästi heikon, mutta epäilemättä myönteisen haukahduksen, nousi
ja meni oven luo kuuntelemaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, palasi se
allapäin makuupaikallensa ja alkoi suruissaan nuoleskella käpäliänsä.
Syntyi hetken äänettömyys. Alhaalta kadulta kuului autojen käheä
ulvonta ja sanomalehtipoikien kirkuna.
Mies nyökkäsi itsekseen.
-- Kello on varmaankin yli viiden, sanoi hän. Olisikohan Isabellalle
tapahtunut jotakin? Hän tapaa olla niin täsmällinen. Voi -- ajat ovat
huonot, Pinto. Herramme on kääntänyt kasvonsa pois meistä. Paholainen
istuu taivaanvaltakunnan avaimet kädessään ja jakelee pahoilla
käsillänsä elämän hyviä antimia.
Koira katsahti herraansa ja vikisi.
-- Mitä hyödyttää vikiseminen, jatkoi mies alakuloisena ja kumarsi
päänsä eteenpäin kuunnellakseen. Me olemme tuomitut suureen,
kuolleeseen hiljaisuuteen. Me olemme kuolleet ja kuitenkin elämme.
Autokratian rauniot ovat siroteltuina ympärillemme, ja me läähätämme
soraläjien alla.
Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta koira oli äkkiä noussut väärille
säärillensä ja meni ilosta ulvoen ovelle, johon se jäi odottaen
seisomaan pää kallellaan.
Ulkopuolelta kuului kevyitä askelia.
Seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään Isabella Duncan. Hän
sulki oven nopeasti jälkeensä ja väänsi avaimen ympäri. Hän näytti
kiiruhtaneen aivan erikoisesti. Hän painoi toisen käden sydäntään
vastaan ja jäi seisomaan muutamiksi sekunneiksi oveen nojaten ja
läähätti ilmaa. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja harmaista
silmistä loisti jokin, mikä muistutti sekä pelkoa että voitonriemua.
Sitten hän suoristautui ja meni vanhan, sokean miehen luo, koiran
hiljaa inisten hieroutuessa häntä vastaan.
-- Tulen myöhään, isä, sanoi hän lempeästi, mutta minua viivytettiin.
Te olette kai hirveästi nälissänne, mutta nyt tulee ruokaa tuossa
tuokiossa. Olen tilannut häränpaistin alhaalla kulmauksessa olevasta
ravintolasta.
Hänen äänensä oli tyyni ja luja, mutta joka tapauksessa lienee siinä
ollut jotain erikoista, joka herätti vanhan miehen huomiota.
-- Mikäs on, Isabella? kysyi hän huolestuneena. Jokin on pelästyttänyt
sinut. Onko joku ollut sinulle paha?
Mies ojensi kömpelöt, raadellut kätensä tyttöä kohden ja hänen äänensä
oli hellä ja rakastava, kuten nuoren naisen.
Isabella nauroi pilkallisesti.
-- Eipä suinkaan, isä, sanoi hän. Tiedäthän minun kykenevän
puolustautumaan. Ja onhan minulla rohkeutta ja aseita... Mutta koska
kysyt minulta, niin kerronpa sinulle, mikä minua viivytti. Kun minun
piti nousta tännepäin tulevaan raitiotievaunuun, äkkäsin sattumalta,
että minulla oli urkkija kintereilläni. Hän oli nuori poika, ja minä
tunnen häntä hiukan. Hän on Brooktonin parhaita kätyreitä ja hän ryömii
jäljillä kuin pieni käärme.
Tuolilla istuva mies pudisti arvelevasti päätään.
-- En ymmärrä, Isabella, sanoi hän valittaen, että sinä tahdot
sekaantua tuohon joukkoon, vaikka sinulla on määrätty tarkoituskin
sen suhteen. Sinä tahraat valkoiset kätesi, sinä saastutat sielusi
seurustellessasi noiden rosvojen kanssa. Lyö heidät maahan, jos voit,
mutta inhoa heitä... ja tuo Brookton!...
-- Hän kuuluu heidän parhaimpiinsa, keskeytti Isabella miltei
ankarasti. Hänellä on se rikoksen fanatismi, joka usein tekee
pahimmasta roistosta melkeinpä kunniallisen miehen. Ja sitäpaitsi...
Hän keskeytti puheensa äkisti.
-- Mitä tarkoitat? kysyi vanha mies melkein ankarasti.
-- Vain sitä, että hän rakastaa minua. Eilen hän pyysi minua rupeamaan
vaimoksensa.
Tuolissa istuva mies yritti nousta, mutta vaipui kovasti ähkien
takaisin.
-- Mitä pitääkään minun kuulla, mutisi hän melkein valittaen. --
Etkö tunne kuka olet? Romanovien veri virtaa suonissasi. Huolimatta
vallankumouksista, huolimatta joukkomurhista ja rääkkäyksistä me
olemme erikoista rotua. Ei kukaan voi poistaa korkea-aatelin jaloja
piirteitä ihmisen kasvoista. Anna proletariaatin räyhätä, anna sen
ottaa valta -- se kompuroi kuitenkin aina takaisin herrojensa luo, se
notkistaa selkänsä sukupolvien aatteen edessä. Me olemme sukupolvi
sukupolvelta rakentaneet kulttuuria, me olemme jalostaneet inhimilliset
vaistomme, eikä mikään alhainen yhteiskunnallinen vallanhimo voi
pyyhkiä sinistä verta pois historiasta. Pienenä ollessasi, Isabella,
sinä kuljit puettuna silkkiin ja kultaan. Sinä näit kaiken kauneimman,
minkä taide on synnyttänyt, sinut ohjasivat taitavimmat opettajat
kirjallisuuden, ajattelun ja tieteen maailmaan. Olet leikkinyt yhdessä
Tatjana Romanovan kanssa, olet istunut viimeisen Romanovin polvella.
Viime vuodet ovat olleet meille kovia, nimesi on kadonnut, kukaan ei
meitä enään tunne. Mutta vielä elää muutamia meistä, ja meidän aikamme
tulee kyllä vielä. Historian aallot vyöryvät edelleen, ja kerran ne
vyöryttävät meidät takaisin vanhalle palkallemme. Mutta seisokaamme
Jumalan tähden suorassa. Suuri lauma ei saa lannistaa sisimmässämme
asuvaa aateluutta, sielussamme piilevää ylevyyttä. Ja tuo kauhea
Brookton...
Isabella hymyili hiljaa.
-- Minä vihaan häntä, sanoi hän yksinkertaisesti. Mutta minä voin häntä
käyttää -- käyttää hänen luottamustaan minuun. Ja nyt näyttää siitä
kuin...
Ovelta kuului koputusta.
Isabella meni avaamaan. Siellä oli nuori poika, jonka toisen silmän
edessä oli side.
-- Minun on jätettävä tämä kori, sanoi hän käheästi.
Isabella loi koriin katseen. Siinä oli päivällisruoka. Mutta hän luuli
näkevänsä pojan toisessa silmässä jotakin, mikä sai käden, jolla hän
vastaanotti korin, vapisemaan.
-- Oletko loukannut silmäsi? kysyi hän välinpitämättömästi.
-- Olen, sanoi poika. Mutta minun täytyy kiiruhtaa.
Hän ikäänkuin valokuvasi koko tuon ihmeellisen huone-interiöörin
ainoalla ruskeanvälkkeisellä silmällään ja läksi.
Isabella aikoi estää häntä, mutta malttoi mielensä.
-- Hän oli liian ovela, mutisi hän. Hän oli Brooktonin urkkija. Nyt
riippuu elämäni hiuskarvan varassa... Max on siis juorunnut tietonsa.
Hyvä on -- nyt syttyy taistelu!...
Jonka jälkeen tuo nuori, kaunis nainen kattoi päivällispöydän, Pinto
koiran rakastavaisella hartaudella seuratessa toimitusta.