-- Minä alan kyllästyä koko tähän juttuun, mutisi Jonas Fjeld
itsekseen, istuessaan eräässä Sohon biljardisalongissa ja harmissaan
tyhjentäessään toista absinttilasiansa.
Vihdoinkin oli hän keksinyt asian, joka oli verhottu sellaiseen
hämäryyteen, ettei edes hänkään voinut mitenkään löytää ulospääsyä. Ja
kuitenkin viittasivat monet merkit siihen, että näiden viiden omituisen
kuolemantapauksen takana oli rikos. Mutta kenen harrastuksiin kuului
raivata pois tieltä juuri nuo viisi miestä, joiden kaikkien kädet
olivat veressä? Oli ilmeistä, että kansainvälinen liitto oli mitä
pahimmin ymmällä noiden verettömien tapahtumain johdosta, jotka olivat
riistäneet liitolta viisi sen etevimpiin kuuluvaa jäsentä.
Burns tuijotti allapäin eteensä ja mutisi itsekseen jotakin
leveämahaisen portterilasin ylitse.
-- Ensi kerran elämässäni, sanoi hän pahoilla mielin, olen tavannut
jutun, joka koskee pahantekijöitä vastaan tehtyä rikosta. Minusta on
viime aikoina alettu käydä aivan liikaa kieriksi. Ja kenellä voi olla
hyötyä siitä, että hän näyttelee yhteiskunnan osaa niitä arvon herroja
vastaan, jotka ovat lain ulkopuolella?
Fjeld katsoi melkein hämmästyneenä ystäväänsä ja halveksivan hymyn
häivä lehahti hänen voimakkaille ja älykkäille kasvoilleen.
-- Kun "Jack Halkaisija" aikoinaan hosui täällä Lontoossa yleisten
naisten joukossa, sanoi hän kotvan äänettömyyden jälkeen, niin läksi
poliisi, mikä saattaa olla vallan oikein, siitä olettamuksesta,
että rikokset oli tehnyt joku murhatautinen -- puolihullu,
sukupuolielämältään sairaaloinen henkilö. Etsittiin erästä miestä, joka
näköjään terveenä oli poistettu erään mielisairaalan kirjoista, mutta
yksi tekijä unohdettiin.
-- Mikä sitten?
-- Kosto, helpoimmin selitettävissä oleva ja vähimmin epäluonnollinen
kaikista inhimillisistä vieteistä. "Jack Halkaisija" ei ollut
ainoastaan himomurhaaja, vaan myöskin kostomurhaaja. Ainoastaan se on
tässä asiassa selvää, että olemme tekemisissä henkilön kanssa, jolla on
verinen vääryys kostettavanaan. Ja tuo henkilö voi asian luonteeseen
katsoen vallan hyvin oleskella syndikalististen murhaajien parissa
ja nauttia heidän keskuudessaan jonkinlaista luottamusta, Sehän vain
rajoittaa tutkimustemme aluetta. En oikeastaan luule käyvän kovinkaan
vaikeaksi löytää salaperäinen murhaaja, mutta vaikeudet alkavat vasta
sitten, kun meidän on otettava selville se _tapa_, jolla nuo miehet
on murhattu. Nyt on kysymys: Onko liitossa tällä haavaa miestä, jolla
syntyperän, kehityksen ja aikaisemman elämän perusteella on jotakin
kostettavaa bolshevismin kuona-aineksille? Tunnethan sinä heidät,
ajatteleppa!
Burns pudisti päätään.
Samassa silmänräpäyksessä avattiin katuovi ja nuori mies astui sisälle.
Se oli Max. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan ainoastansa
istuutui ensimäisen pöydän ääreen. Kaikki hienous oli hänestä ikäänkuin
poispyyhkäisty, hänen vaatteensa olivat ryppyiset, hänen alusvaatteessa
likaiset ja saappaansa herjaamattomat. Hän näytti täsmälleen mieheltä,
joka on elostellut koko yön ja nyt jatkaa samaan tapaan seuraavana
päivänä. Pieni herra pyysi kummallisella, käheällä äänellä cocktailin.
Burns oli puoliksi noussut tuoliltansa. Sitten kääntyi hän Fjeldiin
päin.
-- Tunnetko hänet? kysyi hän kuiskaten.
-- Tunnen, vastasi Fjeld. Näin hänet Parisissa useampia kertoja meidän
vanavedessämme. Hän "varjosi" meitä luullakseni.
Burns nyökkäsi.
-- Hän käyttää nimeä Max, sanoi hän, mutta niinä tiedän sattumalta,
että hän on erään saksalaisen ruhtinaan poika. Hän on yksi uuden ajan
uhreista -- ruhtinasproletaari. _Tuolla pojalla on paljon kostettavaa_.
Fjeldin piti juuri vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli
Brookton ravintolaan. Hän meni suoraapäätä Maxin luo ja löi häntä
olalle. Nuori mies katsahti ylös, mutta hänen silmänsä olivat väsyneet
ja tylsät.
-- No, sanoi Brookton, kuinka kävi? Löysitkö mitään, näitkö mitään?
Hänen äänensä kuulosti kiihtyneeltä, mutta Max ei ilmeisestikään
huomannut sitä.
-- Anna minun olla rauhassa, sanoi hän. Minua nukuttaa.
Brookton katsoi häneen ihmeissään.
-- Älä turise tuhmuuksia, sanoi hän synkästi ja kumartui ystävänsä yli.
En kärsi pilantekoa -- olletikaan tässä asiassa. Ymmärrätkö?...
Maxin suuriin, kauniisiin silmiin tuli äkisti uutta eloa. Hän korotti
äänensä.
-- Olen nähnyt Isabella Duncanin alastomana, sanoi hän, ja hänet
oli voideltu fosforilla, sillä hänen ympärillään loisti ja hänen
silmänsä olivat kuin punaiset tähdet. Älä koske häneen, mestari, hänen
jäsenissään asuu kuolema. Minä tunnen jo sen sormet kurkussani.
Oli kuin olisi hän tuntenut näkymättömäin käsien kouraisun, sillä hän
tarttui kurkkuunsa ja katseli avuttomana ympärilleen.
Brookton aikoi juuri antaa kiukkuisen vastauksen, mutta samassa
silmänräpäyksessä hän äkkäsi Burnsin ja vieraan. Hän empi hetkisen,
mutta sitten meni hän salapoliisin luo.
-- Hyvää päivää, Burns, sanoi hän hieman sydämellisyyttä tavoitellen.
Mitenkä voitte?
Burns mutisi vastaukseksi muutamia välinpitämättömiä sanoja.
-- Eikö ole synti, että nuoriso käyttäytyy tuolla tavalla, jatkoi
Brookton -- juo itsensä humalaan keskellä päivää...
-- Onpa kyllä, vastasi Burns, ja muuten hänellä kylläkin on tapana
pitää varansa sangen tarkoin. Häntä kai miellytti katsella selkääni,
kun nyt viimeksi olin Parisissa.
Brookton kohautti olkapäitänsä.
-- Täytyyhän meidän hiukan pitää teitä silmällä, herraseni, rakas
Burnsini, kun te sekaannutte meidän asioihimme.
-- En minä yksinäni ole teille haitaksi tätä nykyä, sanoi Burns
tyynesti. Surullisen monta kuolemantapausta on sattunut perheessänne.
Ei suinkaan se liene tuo nuori herra tuolla, joka tällä tavoin koettaa
kostaa isänsä äkillisen viraltapanon?
Brookton katsoi silmänräpäyksen tuikeasti skotlantilaiseen. Sitten
hänen katseensa lipui vieressä olevaan komeaan mieheen.
-- Kuka hän on? kysyi hän.
Norjalainen nousi.
-- Nimeni on Jonas Fjeld, sanoi hän tyynesti. Tunnen teidät hyvin.
Englantilainen nyökkäsi. Hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja
hän sulki silmänsä, jottei ilmaisisi niiden hehkua.
-- Vai niin, oletteko te Jonas Fjeld, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin
sanoja tapaillen. Eikö mielenne tunnu täällä hiukan aralta? Melkein
kuten leijonan kidassa?
-- Ei, vastasi Fjeld, mutta minusta näyttää kuin olisi liitto näinä
päivinä joutumassa kohtalon pauloihin. Onko se tuo sokea Fatum, joka
aikoo iskeä?
Brookton aikoi vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Maxin
nousevan ja hoipertelevan ulos huoneustosta, ja hyvästiä sanomatta hän
riensi hänen jälkeensä.