Mutta Isabella Duncan istui ja odotti turhaan, tyynenä ja osoittamatta
kärsimättömyyden tai suuttumuksen merkkejä.
Kolmen tunnin kuluttua hän heitti pois kumipukunsa, riisuutui
verkallensa ja meni yksinkertaisesti sisustettuun makuuhuoneeseensa.
Hän jäi hetkeksi istumaan vuoteen reunalle ja tuijotti tavattoman
kauniisiin sääriinsä, mutta hän ei katsellut niitä minkäänlaisella
turhamaisella tyydytyksellä. Hänen ajatuksensa asustivat tykkänään
toisessa maailmassa -- suurissa, valaistuissa saleissa, missä univormut
ja koristeet salamoivat. Mutta kaikkien näiden ihmisten joukosta
ajatteli hän vain yhtä ainoata miestä, pitkää, komeata, kenraalin
pukuun puettua upseeria, jolla oli lempeät, iloiset kasvot. Se oli
hänen isänsä.
Voi -- miehen oli täytynyt kärsiä siitä, että oli syntynyt korkeaan
asemaan. Vallankumous oli riistänyt häneltä kaikki, hänen perheensä,
hänen rikkautensa, hänen ulkonäkönsä ja hänen aistimiensa täyden
käytön. Politilliset verikoirat olivat leikanneet hänet palasiksi ja
loput, mitä hänestä oli jäljellä, sulkeneet erääseen vaivaistaloon.
Eivätkä nuo tähteet saaneet edes kuolla. Olosuhteiden hiukan
parannuttua tuli nuori, surupukuinen nainen ja vei mukanaan ulkomaille
sen, mikä kerran oli ollut Venäjin korkea-aateliston kaunistus.
Sellainen on vallankumous, kamalin, ihmisiä raaistuttavin poliittinen
ilmiö, mitä on olemassa. Lauluissa sitä ylistetään jonakin sellaisena,
jolla on tekemistä vapauden kanssa. Mutta vapautta ei saavuteta
lörpöttelemällä ja kerskailemalla eikä vuodattamalla muutamia litroja
verta. Vallankumous merkitsee säännönmukaisesti sitä halua, mikä
ihmiskunnan suuren pullon pohjasakalla on saastuttaa sen koko sisältö
-- se on mielettömin fanatismin käheä variksenvaakuminen, joka ilmaisee
sen halun turmella hyvien ihmisvaistojen viini.
Ja mitä merkitseekään valtiollinen vapaus yksilölliseen vapauteen
verrattuna? Voi sitä, joka kahlitsee ihmisten kädet vapauden nimessä!
Tuota kaikkeako Isabella Duncan istui miettimässä tänä iltana
Kensingtonissa? Vai liikkuiko hänen mielessään epäilys siitä, oliko
tie, jolle hän tieten tahtoen oli astunut, oikea ja suora?
Kentiesi hänen suonissaan paloi heikko halu elää samoin kuin muut
naiset ja noudattaa niitä naisellisia vaistoja, mitkä kostontunteet
ja rakkaus tieteeseen olivat miltei tukahuttaneet hänen kauniissa ja
uhkeassa ruumiissaan. Ken tietää?
Sitten sammutti hän valkean ja pani pitkällensä, mutta ei voinut
nukkua. Oli kuin olisi jokin ääni kuiskaillut hänen sisimmässään --
kentiesi orastava kaiho tai kasvava pelko. Äkkiä luuli hän näkevänsä
Brooktonin kylmät ja ankarat silmät. Ne vaativat häntä edesvastuuseen.
Hän nousi vuoteessaan istualleen ja kuunteli. Kaukaa kuuli hän
viimeisen raitiotievaunun soiton, mutta muuten oli kaikki hiljaista ja
rauhallista.
Sitten kääntyi hän tyytymättömin liikkein toiselle kyljelleen ja koetti
nukkua. Mutta ajatukset tulivat ja menivät ja sydän tykytti niin
kummallisesti. Kevätkö se lauloi hänen nuoressa povessaan? Ei koskaan
ollut hän tuntenut sellaista. Punainen veri se kiiti hänen ruumiinsa
lävitse -- elämä itse virtasi hänen sydäntään kohden, seurassaan kaikki
inhimilliset tunteet. Hän rupesi äkkiä näkemään valveillansa unia
nuoruudestaan sinä aikana, jolloin hän kauniina, mutta hyödyttömänä
nukkena oli elänyt valossa, juhlissa ja loistossa, nuorten poikien
ympäröimänä ja palvomana -- suurissa, loistavissa saleissa tai
puolipimeissä salaperäisissä kammioissa hämärine sohvankolkkineen.
Mutta sitten tuli sota. Se vaati kaikkea ja kaikkia. Se muutti upeat
linnat soraläjiksi ja entiset valtiaat ryömivät ulos mahtavista
saleistaan valonarkoina, vainottuina kerjäläisinä, proletariaatin
ahnaat koirat kintereillänsä.
Äkkiä hän säpsähti. Heikko ääni sattui hänen korviinsa. Se kuului
siitä, kuin olisi koira hiljaa raapinut hänen ovensa ulkopuolella.
Isabella ei tavallisissa olosuhteissa olisi kuullut mitään, mutta nyt
olivat hänen aistimensa tavattoman herkät.
Nyt kuuli hän sen selvemmin. Se oli lasin heikkoa natinaa ja ääni tuli
ateljeesta.
Nuori nainen ei ollut arkalasta kotoisin, vaikka hän asui yksinään
tuossa syrjässä sijaitsevassa huvilassa. Hän ryömi varovaisesti pois
vuoteestaan, hänen ympärillänsä oli aivan pilkkosen pimeää. Hän työnsi
ateljeeseen johtavan siirto-oven hiljaa syrjään ja pilkisti sisään.
Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta totuttuaan puolipimeään hän havaitsi
tumman ruumiin, joka makasi vatsallansa lasikaton edustalla ja pisti
kätensä sisälle timantilla leikkaamastaan neliskulmaisesta aukosta
nostaakseen akkunahaat ylös. Isabella huomasi kylmästä ilmavirrasta,
että murtovarkaan oli onnistunut avata akkunaluukku. Hän epäröi
silmänräpäyksen, mutta sitten palasi hän takaisin ja tuli matalasta,
melkein näkymättömästä ovesta laboratorioonsa, missä asettui suuren
reflektorin ääreen, joka seinässä olevan aukon läpi oli suunnattu
ateljeehen.
Siihen asettui hän rauhallisesti ja odotti, mitä tapahtuisi.
Murtovaras ei kuitenkaan näyttänyt pitävän erikoisempaa kiirettä.
Hän makasi kauan paikoillaan lasikatolla ja kuunteli, mutta kun ei
ainoatakaan ääntä kuulunut, pujottautui hän katossa olevan avonaisen
luukun kautta ateljeehen. Hänellä oli ilmeisesti köysi tai nuora
mukanaan, sillä seuraavassa silmänräpäyksissä hän seisoi lattiamatolla.
Mutta siihen jäi hän seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kuului kaukainen
sähisevä ääni ja suuri, himmeä silmä tuijotti suoraan murtovarkaan
kalpeisiin kasvoihin. Ja tuo silmä suureni suurenemistaan, se vaihtoi
väriä ja valtavasti liekehtivä syvän vihreä valonsäde kääriytyi pienen
olennon ympärille ja ikäänkuin luikersi sisälle hänen ruumiiseensa.
Pieni mies jäi seisomaan kivettyneenä. Se ei tapahtunut niinkään
paljon säikähdyksestä, mutta tuo kauhea silmä hypnotisoi hänet. Hänen
silmäteränsä näyttivät siltä, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet,
samalla kun äkkivihreät säteet värjäsivät hänen koko ruumiinsa.
Sitä kesti ainoastaan kymmenen sekuntia, sitten silmä himmeni
näkymättömiin ja sähkövalo sytytettiin.
Isabella astui ateljeehen, hän oli vielä puettuna yöpukuunsa.
-- Vai niin, tekö siinä olettekin, Max, sanoi hän tyynesti. Tahdotteko,
että valokuvaan teidät näin myöhään illalla?... Olkaa hyvä ja
istuutukaa. Tuolla pöydällä on savukkeita... Ja mitä saa tarjota?...
Lasin portviiniä... Vaiko vermouthia ja hieman jäävettä?