Brooktonin jälleen noustessa oli kokonainen tunti kulunut, mutta hän ei
enään katsonut kelloansa. Eikä hänellä liioin näyttänyt olevan kiirettä
lähteä liikkeelle. Noihin ankaroihin kasvoihin oli tullut ihmeen
huolestunut ilme, heräävä epäluulo, tukahutettu raivo -- ikäänkuin
verikoiralla, joka ei ole oikein varma siitä, että on aika puraista.
Sitten suuntasi hän ihmissyöjänsilmänsä pikku Maxiin.
-- Oletko varma kaikesta tuosta? kysyi hän uhkaavasti.
Nuori mies katsoi puoliksi säälivästi hänen ohitseen.
-- En koskaan erehdy sellaisissa asioissa, sanoi hän välinpitämättömin
elein. Ja sitäpaitsi on muuan seikka, joka tekee sen vielä
uskottavammaksi. Ja se on, että minä, päinvastoin kuin kaikki muut, en
ole rakastunut Isabella Duncaniin.
-- Tuhmuuksia, mutisi Brookton.
-- Ja sinä olet eniten rakastunut heistä kaikista, jatkoi nuorukainen
säälimättömästi. Niin -- luulenpa, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, että sinä olisit voinut mennä naimisiin tuon sfinksin kanssa.
Brookton katseli poispäin. Tuo kirottu poikarakkari oli nähnyt liiankin
oikein. Eihän ollut kulunut kuin muutamia harvoja tunteja siitä, kun
hän oli laskenut sydämensä tuon kylmän amatsoonin jalkojen juureen.
-- Kuka hän sitten on? kysyi hän vältellen.
-- Senkin voisin ehkä sanoa sinulle, vastasi Max ja nousi hitaasti.
Mutta pidän parempana odottaa, kunnes tiedän asiasta hieman enemmän.
Brookton rypisti kulmiansa. Epävarmuus ja epäilys, joka viime
puolentunnin kuluessa oli herpaissut hänen tahtoansa, oli yht'äkkiä
hävinnyt. Nyt oli hän jälleen valtias, joka vaati tottelevaisuutta ja
alistuvaisuutta.
-- Tämä on hyvin vakava asia, sanoi hän pakoittautuen rauhalliseksi.
Tutkin sen itse ja henkilökohtaiset tunteeni saavat olla kokonaan
syrjässä, siitä voit olla vakuutettu. Mutta minä vaadin, että kortit
pannaan pöydälle. Minä en ole niitä, jotka tyytyvät vihjailuihin ja
kieroiluihin. Sinä olet hitonmoinen mies, Max, sen tiedän. Mutta sinä
vihaat naisia. Luulenpa toisinaan, että sinä olet hieman kade Isabella
Duncanille hänen kasvavan vaikutusvaltansa takia.
Max hymyili, mutta se ei ollut mitään miellyttävää hymyä.
-- Vai niin, sinä siis luulet, että minä aijon houkutella sinut ansaan?
-- Niin, ennemmin tai myöhemmin. Sinulla tulee aina olemaan
juonittelunhalu veressäsi, se on synnynnäistä. Minulle on
sanottu, että isäsi oli taitava valtiomies eli toisin sanoen yksi
suurimmista lörpöttelijöistä raiskatussa Saksanmaassa. Mutta varo
itseäsi, poikaseni, me emme salli pienten savukkeennielijäin astua
varpaillemme... Ja vaikka se, mitä kerrot Isabella Duncanista, olisikin
totta, niin mitä pirua se todistaa? Eivätkö meidän kaikkien kädet
ole veressä? Mitä sinä muuten tiedät Lewinin ja Isabellan välisestä
suhteesta? Kenties mies jollakin tapaa ahdisti Isabellaa. Se olisi
hänen, tuon naistenmetsästäjän, tapaista.
-- Mutta hänhän on toverimme, väitti Max, ja hänen ylemmyyttä osoittava
asentonsa yhtäkkiä ikäänkuin murtui.
-- Niin, se on kyllä totta, vastasi Brookton. Ei koskaan ole ihmisen
kuolema tehnyt minuun sellaista vaikutusta. Mutta joka tapauksessa hän
on varmasti tehnyt tytölle jonkin häpeällisen ehdotuksen -- kenties
hän suorastaan yritti tehdä väkivaltaa hänelle... Siinä tapauksessa ei
olisi ihme, jos...
Max oli äkkiä noussut ylös.
-- Tuo on pelkkää lorua, sanoi hän kiukkuisesti. Isaac Lewin oli kuin
vahaa hänen käsissään. Hän oli ehkä verenhimoisin meistä kaikista,
mutta hän oli myös heikoin. Isabella olisi helposti vääntänyt hänen
niskansa nurin. Varo itseäsi Brookton, ettei sinua jonakin kauniina
päivänä löydetä London Bridgeltä myrkytetty tikari hartiaisi välissä --
aivan kuten Isaac Lewin.
Brookton tuijotti synkästi eteensä.
-- Mutta miksi paholaisen nimessä hän otti hänet hengiltä? Siihen
täytyy joka tapauksessa olla syynsä. Ei suinkaan ihmisiä pistetä
myrkytetyillä tikareilla kuoliaiksi vain huvin vuoksi?
Max nauroi pilkallisesti, karistaessaan savukkeestaan tuhkaa
kaakeliuunin kylkeä vastaan.
-- Sinä olet sokea, Charles hyvä, sanoi hän etevämmyyttä ilmaisten.
Sinä olet takertunut rakkauden harmaaseen verkkoon. Eikö voida
ajatella, että Isabella hautoi jonkinlaisia kostonajatuksia? Sinun
pitäisi hiukan ottaa selkoa tuon nuoren naisen yksityiselämästä,
ennenkuin otat rakastuaksesi häneen. Mikä estää häntä esimerkiksi
olemasta urkkija?
-- Sellainen hän ei ole.
-- Ei, sitä en minäkään usko, mutta hän on pahempi kuin urkkija. Hän on
nainen, joka vihaa. Ja ketä vihaa hän eniten? Niin, omia tovereitansa.
-- Sinä kaiketi uskot myös, että hän on surmannut viisi ystäväämme
Parisissa? sanoi Brookton pilkallisesti.
Max nyökkäsi.
-- Olen useasti ajatellut sitä viime päivinä, sanoi hän ja katsoi
Brooktonia suoraan silmiin. Mutta en tahdo saada sitä oikein lyömään
yhteen. Hänellähän on muun muassa kiistämätön todistus muuallaolostaan.
-- Sinä puhut kuin mieletön, sanoi Brookton torjuen. Mutta sinä
mainitsit koston. Mitä kostettavaa Isabella Duncanilla olisi?
-- En tahdo mielelläni sanoa mitä ajattelen, sanoi Max. Sillä en ole
asiastani aivan varma. Mutta hänen isänsä ehkä voisi meille siitä
kertoa. Hän asuu tässä lähellä. Hän on vanha sokea, nenätön ja korvaton
mies. Luulen, että hän on minulle kaukaista sukua. Hän oli kerran
Romanovien sukuun kuuluva suuriruhtinas. Bolshevikit saivat hänet
käsiinsä ja riistivät häneltä useimmat hänen jäsenistään. Ja tiedätkö,
kuka oli heidän etunenässään?... Sinä nähtävästi aavistat sen. Se oli
sama Isaac Lewin, joka sai tikarin hartiainsa väliin muutamana yönä,
kulkiessaan erään naisen kanssa London Bridgen yli.
-- Ja nainen?
-- Hän oli Isabella Duncan, suuriruhtinaan ainoa tytär, Sorbonnen
fysikaalinen hirviö, Kensingtonin valokuvaaja, Charles Brooktonin
platonisen rakkauden esine. Ja ellet minua usko, niin voit mennä hänen
luokseen ja sanoa hänelle terveisiä Max serkulta ja pyytää häntä kuinka
epäkohteliaasti tahansa menemään helvettiin.