Brookton tapasi etsimänsä miehen pienessä kahvilassa muutaman
asuntokorttelin päässä Isabella Duncanin asunnosta.
Niin -- sana "mies" ei ehkä ole oikea nimitys sille pienelle
keikarimaiselle nuorukaiselle, joka savuke suussa nyökkäsi Brooktonille
siitä loukosta, missä hän istui. Mutta muuten ei hän ollut hullumman
näköinen. Hän oli hyvin käherretty, kaunis kuin parturiadonis, ja
hänellä oli hurmaavat silmät.
Hänen nimensä oli Max. Oliko se ristimä- vaiko sukunimi, sitä ei kukaan
tiennyt.
Mitä hän teki, sitäkään ei kukaan tietänyt. Hänen päätoimenaan näytti
olevan kaduilla ja kahviloissa maleksiminen ja New Bondstreetiltä
ostettujen savukkeiden poltteleminen. Hänellä oli paljon maksavat
elintavat, tuolla Max hyväisellä, ja vaatteet "istuivat" täysin
moitteettomasti hänen tympäisevän uljaalla vartalollaan.
Mutta tuolla nuorella, turmeltuneella pojalla pienessä, hyvinhoidetussa
olemuksessaan oli muuan harvinainen ominaisuus. Hänellä oli tavattoman
hyvä muisti ja hänen tuttavapiirinsä eri kansankerroksissa oli
suunnattoman suuri. Pikku Max oli vaeltava genealoginen sanakirja. Hän
oli suoraan sanoen provokaattori, eikä hän käyttänyt oikealla tavalla
niitä lahjoja, joilla sallimus oli hänet varustanut, mutta hän eli
näkemisestä ja kuulemisesta ja hän käytti päivittäisiä kokemuksiansa
erittäin tuottavalla tavalla. Hän teki rahaa melkeinpä kaikesta,
mitä sattui saamaan selville, ja hän eli hyvin ja huolettomasti
varomattomien lähimäistensä varomattomien tekojen kustannuksella.
Lukuunottamatta pakkotyötä, ulosmittausta ja rahojenkiristämistä ei ole
huonompaa elinkeinoa. Mutta äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, sillä
Max oli nuoruudessaan aijottu johonkin suureen. Maailmansota lakaisi
hänet pois, kun hän neljäntoista vuotiaana oli eversti saksalaisessa
rykmentissä ja hallitsevan saksalaisen ruhtinaan toinen poika.
Mutta nyt ei enään ole everstejä ja ruhtinaat ovat painolain voimasta
vaipuneet proletariatiksi.
Sillä tavoin vaelteli Max sinne tänne, mukanaan jäännös ylhäisyydestään
ja erinomaisesta kasvatuksestaan.
Brookton käytti häntä visusti hyödyksensä. Max ei ollut mikään erittäin
etevä jäsen yleisessä pahantekijäin ammattikunnassa. Olihan hän tosin
hieman askarrellut taskuvarkauksien teossa, mutta tällä alalla, johon
hän olisi hienoine, kapeine sormineen pitänyt sopia erinomaisesti, ei
hän tosiaankaan ollut mitään suurtöitä toimittanut.
Mutta sen sijaan hän oli vainukoira jumalan armosta. Samoinkuin
kaikki huonoluonteiset miehet ja naiset, oli hänkin intohimoinen
savukkeenpolttaja, mutta savu ei ollut heikentänyt hänen hienoa
nenäänsä ja varmaa vainuansa.
Nuori Max oli vastikään tullut Parisista, jonne hänet oli lähetetty
"varjoamaan" Ralph Burnsia.
Hän antoi raporttinsa honottavalla äänellä, joka muistutti saksalaisten
upseerien ääntä ennen sotaa.
Burns ei ollut voinut saada selville juuri mitään, ei ainakaan aluksi.
Skotlantilainen verikoira oli ensimäisinä päivinä ollut pahalla
tuulella. Hän oli nuuskinut kaikki loukot, mutta ei ollut löytänyt
pienintäkään jälkeä. Maxin mielestä asia olikin meikein toivoton. Hän
esitti myös sen mahdollisuuden, että poliisi varmaankin tyytyväisenä
hieroi käsiänsä Sohon ammattiseikkailijain ja -pahantekijäin
keskuudessa tapahtuneen suuren mieshukan johdosta.
Tässä piti pikku Max taidepaussin, samalla kun sytytti uuden savukkeen
nikotiininkeltaisilla sormillaan.
-- Mutta, sanoi hän tyynesti, ikäänkuin nauttien joka sanasta, minulla
on teille eräs toisen uutinen. Tiedätkö, kenen kanssa olin yhdessä
matkalla kanaalin yli?
-- En, sanoi Brookton välinpitämättömästi,
-- Se oli muuan mies, joka herättää teissä suurta mielenkiintoa.
Brookton kohautti olkapäitänsä.
-- Vain harvat miehet herättävät mielenkiintoani, sanoi hän synkästi.
No, puhukaa suunne puhtaaksi!
Max tarkasti huolellisesti savukkeensa päätä. Sitten veti hän
pitkän haijun, puhalsi savun ulos sieramiensa kautta ja seurasi
sinisenharmaita savupatsaita jännittynein mielenkiinnoin. Savupilven
sekaannuttua muuhun huoneustossa leijailevaan likaiseen savuun, sanoi
hän uneliaasti:
-- Se oli tohtori Jonas Fjeld.
Brookton säpsähti.
-- Vai niin, onko hän taas kummittelemassa, mutisi hän. Otaksuttavasti
oli hän yhdessä Burnsin kanssa? kysyi hän.
Max nyökkäsi.
Brookton katsoi synkästi eteensä, sitten nauroi hän viekkaasti.
-- Siltä taholta ei meillä tällä kertaa liene mitään pelättävää.
Kenties sen sijaan saamme apua tuolta kirotulta tohtorilta. Asiahan on
aivan päälaellansa, nyt on meidän pakko suojella itseämme rikoksilta.
Meidän täytyy kääntyä poliisin puoleen saadaksemme apua -- hahhahaa!
Max katsoi ihmeissään ylös, sillä Brooktonin nauru oli ihmeen kovaa ja
onttoa.
-- Eikö voitaisi ajatella, alotti Max, heittäen toisen jalkansa toisen
yli, että tuolla tohtori Fjeldillä on jotain tekemistä ystäviemme
kuolemantapausten kanssa. Hänhän kuuluu olevan mitä pahimman laatuinen
anarkistiensyöjä.
Brookton kohautti olkapäitänsä.
-- Sinä et ilmeisestikään tunne sitä miestä, sanoi hän. Tohtori Fjeld
on paha vihollinen, mutta hän ei ole salapoliisi eikä salamurhaaja.
Olen varma siitä, että hän sekaantuu tähän asiaan ainoastaan siksi,
että se on hänestä mielenkiintoinen. Sinun omatkin huomiosi viittaavat
siihen.
Nuori mies nyökkäsi.
-- En pidä hänen käsistään, sanoi hän hiukan vapisten.
-- Sitä eivät tee monet muutkaan, mutisi Brookton ja katsoi
kelloansa... Kuolema ja kirous, jatkoi hän, minun täytyy kiiruhtaa,
Isabella Duncan istuu odottamassa.
Hän nousi, mutta Max istui välinpitämättömänä paikallaan.
-- Isabella Duncanista puheen ollen, sanoi hän uneliaasti, on minulla
sinulle jotakin kerrottavaa. Arvelen sen herättävän mielenkiintoasi.
Sinun täytyy luopua tuosta vierailusta, Isabella saa odottaa. Se on
pitkä ja jännittävä juttu. Mutta minun on saatava jotakin juodakseni.
Jospa tässä kirotussa luolassa voisi saada edes absintin!
Brookton rypisti kulmiansa, mutta istuutui jälleen.
-- No, anna kuulua! sanoi hän.
Silloin alkoi Max kertoa, ja kokonainen laatikko savukkeita muuttui
savuksi, ennenkuin hän lopetti.