Brookton katsahti kelloon.
-- Haluan sitä mielelläni, sanoi hän. Mutta minun on tavattava eräs
henkilö täällä Kensingtonissa. Hän on odottanut minua vähintään
neljännestunnin, mutta asia on pian toimitettu. Voin suoriutua hänestä
puolessa tunnissa ja sitten olen sinun käytettävissäsi.
Isabella näytti pettyneeltä.
-- Mutta ei myöhemmin kuin puolen tunnin kuluttua, sanoi hän. Olen
väsyksissä ja tahdon kernaasti mennä aikaisin vuoteeseen.
Brookton veti päällystakin ylleen ja läksi. Nuori nainen katsoi
synkästi hänen jälkeensä.
-- Hän on minun vallassani, mutisi hän, eikä hän ole välttävä
kohtaloansa.
Sitten riisui hän levätin yltänsä ja pukeutui pitkään kumikaapuun.
Sen jälkeen pani hän samanlaisesta kankaasta valmistetun päähineen
päähänsä. Päähine peitti koko kasvot, mutta silmiä varten oli
siihen leikattu kaksi reikää. Nämä reijät oli kuitenkin varustettu
jonkinlaisilla vahvasti opaalinvärisillä laseilla.
Pienellä avaimella hän avasi seinäverhon peitossa olleen oven ja astui
pieneen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa punainen lamppu. Se oli
pienoislaboratorio, täynnä fysikalisia kojeita.
Nuori nainen pani erään dynamon liikkeelle. Se surisi ja sähisi, mutta
sitten muuttui ääni vähitellen vienoksi, laulavaksi huilunääneksi.
Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli reflektori, jonka pohjalla näkyi
lapsen pään kokoinen lasipallo.
Isabellan huomio tuntui erityisesti olevan kiintynyt lasipalloon, joka
himmeästi loisti tuossa hillityssä punaisessa valaistuksessa.
Äkkiä tuli siihen väriä. Oli kuin olisi pallon sisustasta
putkahtanut esiin yksi ainoa terävä säde, sinertävä ja pureva kuin
toledolaismiekka. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui säde
sinisestä sinipunervaksi ja kävi merkillisen himmeäksi. Näytti siltä
kuin olisi valoa vaimennettu, mutta sitä kesti ainoastaan muutamia
sekunteja, sillä ilman mitään väliastetta puhkesi reflektorista leveä,
valtainen valovirta. Se täytti koko huoneen loistollaan ja oli vahvasti
myrkynvihreä, kuten vanha vaski.
Tuossa voimakkaassa ja myrkyllisessä värissä oli jotakin kammottavaa,
mutta kamalinta oli, että itse lasipalloa näytti ympäröivän kaksi
maidon-valkoista viirua, minkä vuoksi vihreä valo tuijotti avaruuteen
niinkuin öisen petoeläimen silmäterä.
Se näytti suunnattomalta, kovasti ulospäin pullistuneelta silmältä,
ja sen ilme oli kummallista laatua. Se oli selvästi ilkipintainen ja
uhkaava koko helottavassa loistossaan.
On ihmisiä, jotka ovat luonnottoman herkkiä hyvin voimakkaille
väreille. Sellaiset ihmiset olisivat sairastuneet, jos he olisivat
joutuneet vastatusten tuon kauhean, saatanallisen vihreän värin kanssa,
joka ikäänkuin kumpusi esiin jättiläissilmästä.
Ja ihmeellisintä kaikesta oli, että silmä ikäänkuin eli. Sen
ilme vaihtui -- käskevästä ja pilkallisesta ilkipintaiseksi ja
kostonhimoiseksi. Siten lienee se kerran loistanut Danten helvetin
salatuissa komeroissa. Niin -- sellainen varmaankin on langenneen
valonenkelin silmä, suuren paholaisen silmä.
Mutta tämän vihreän helvetin keskellä seisoi Isabella Duncan korkeana,
hoikkana ja liikkumattomana. Pitkässä kaapussaan ja merkillisessä
päähineessään hän muistutti jotakin keskiajan munkkia, joka
salaisuudessa palvoi salatieteitä ja niiden hämäriä mysterioita.
Huoahtaen pysäytti hän dynamon ja silmä kävi äkkiä himmeäksi ja
ilmeettömäksi. Valkoiset viirut katosivat ja niiden tilalle tuli
sinivioletti värisävy, joka sitten vähitellen muuttui syvästi
punakeltaiseksi varjoksi. Lopuksi oli jälellä ainoastaan pieni hehku
syvällä pallon sisustassa, mutta sitten sekin katosi.
Mitä suurimmalla varovaisuudella otti ihmeellinen valokuvaaja
reflektorin ja kantoi sen seinälle, jossa olevan pienen luukun hän
avasi. Siihen asetti hän kummallisen kojeen siten, että siitä lähtevät
säteet saattoivat langeta suoraan siihen paikkaan, mihin hänen oli
tapana asettaa asiakkaansa.
Senjälkeen hän meni huoneen taustalle ja avasi pienen kaapin. Nuori
nainen näytti potevan jonkinlaista hermostuneisuutta, sillä kaapin
seinistä loistivat häntä vastaan viidet kammottavat kasvot. Himmeän
vihreä kajastus lepäsi noiden miesten yllä, jotka lasimaisin silmin
tuijottivat häneen. Näytti siltä kuin olisivat valokuvat olleet
fosforiin kastetut, mutta kasvojenpiirteet vaikuttivat samalla
kamalan eläviltä. Oli kuin olisivat ne palaneet vihreänkeltaisessa
fosforitulessa. Noiden viiden merkillisen valokuvan joukossa oli
myöskin Greyburnin, joka oli tehnyt Brooktoniin niin kammottavan
vaikutuksen.
Jos suuri pahantekijä olisi saanut nähdä tämän pienen kuvakokoelman,
olisi hän varmaan tuntenut mielensä vieläkin enemmän masentuvan. Sillä
nämä viisi miestä, joiden kaikkien kasvoilla oli kuoleman leima, olivat
juuri samat, joiden salaperäinen kuolema oli herättänyt poliisin
ja tiedemaailman huomiota. Siinä oli Leighton, Musgrave, Greyburn
ja nuo toiset, jotka niin äkkiä ja odottamatta olivat vaeltaneet
ijankaikkisuuteen -- ainoankaan lääkärin voimatta osoittaa heidän
kuolemansa syytä.
Oli ilmeistä, että Isabella tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan
muu. Eikä tuo ihmeellinen nainen nähtävästi ollut lainkaan tunneherkkä.
Hän nautti noiden vihreänkalpeiden miesten katselemisesta, ja jälleen
sulkiessaan kaapin hän nauroi itsekseen kuminaamion takana. Se oli
naurua, joka tuntui olevan peräisin syvimmästä helvetistä taikka
mielipuolen kammiosta.
Hän sai kuitenkin takaisin tavallisen rauhallisen ilmeensä, riisui
yltänsä kumivaatteet ja odotti kärsimättömänä Brooktonin paluuta.
Kului sekä tunti että kaksi tuntia.
Mutta Charles Brooktonia ei valokuvattaisi sinä iltana. Ehkäpä se
pelasti hänen henkensä.