Mennessään Rue Bonapartelle oli Burns hyvin alakuloinen ja hänellä oli
mahdollisimman vähän toiveita tutkimuksiensa tulokseen nähden. Hän osui
taloon, jossa oli raskas portti ilman nimikilpeä. Portti oli lukittu,
vaikka oli keskipäivä. Kun ei myöskään ollut soittojohtoa, ei Burnsilla
ollut muuta neuvoa kuin kolkuttaa jykevää rautaovea, minkä hän tekikin
hyvin voimallisesti.
Ketään ei kuitenkaan saapunut, ja Burns kolkutti uudelleen, tällä
kertaa puisella käsivarrellaan, joka oli valmistettu ensiluokkaisesta
rautatammesta. Koko talo ihan kumahteli.
Burns näki, että toisessa kerroksessa muuan akkunaverho vedettiin
syrjään. Muutaman minuutin kuluttua kuului laahustavia askelia ja
portti avattiin raolleen. Suuret, sileiksi ajellut kasvot näkyivät
raosta.
-- Kuka olette ja mitä etsitte? kysyi pehmyt ja miellyttävä ääni.
-- Haluan puhutella erästä Parmentieria.
-- Vai niin, mutta en ole vielä saanut kuulla teidän nimeänne.
-- Ralph Burns, vastasi skotlantilainen kotvan mietittyään. Scotland
Yard on lähettänyt minut tutkimaan erästä asiaa ja tahtoisin pyytää
herra Parmentierilta muutamia tietoja.
Kulki ikäänkuin nykäys läpi oven -- seuraavassa silmänräpäyksessä se
avattiin selko selälleen.
Burns seisoi paikoillaan hiukan hämmästyneenä. Vanhanpuoleinen,
hyvinpuettu herra seisoi hänen edessään. Hänellä oli voimakkaat
Napoleonin-kasvot, mutta pitkine, niskaan valahtaneine
taiteilijatukkineen hän myös muistutti suuresti Ernest Renania.
Hartiat olivat hyvin leveät ja niin ylös nostetut, että hän näytti
melkein kyssäselkäiseltä. Myöskin ruumiin muu osa näytti hiukan
epämuodostuneelta. Oli kuin olisi tuo kaunis ja komea pää luontoemolta
saanut niin runsaasti, ettei muille ruumiinosille ollut paljoa
riittänyt.
-- Nimeni on Parmentier, sanoi hän kohteliaasti. Olkaa hyvä ja astukaa
sisään. Millä voin teitä palvella?
Hän opasti Burnsin erääseen konttoriin, joka oli kaikkien muiden
liikehuoneustojen kaltainen.
-- Teidän on suotava minulle anteeksi, mr Burns, sanoi Parmentier
ja istuutui mukavasti paikalleen leveään konttorituoliinsa. Mutta
portinvartijani on saanut lomaa käydäkseen sairasta enoaan katsomassa.
Minä olen vanha, raihnas mies, enkä halua asua avoimien ovien edessä...
Muuten olen iloinen saadessani tutustua teihin, mr Burns. Olen kuullut
teistä puhuttavan useissa tilaisuuksissa. Mutta sanokaa minulle nyt,
mitä te haluatte.
Burnsilla ei näyttänyt olevan kovinkaan kiirettä asiansa esittämiseen.
Hän kuunteli merkillistä, kalahtelevaa ääntä, joka tuntui tulevan
yksinäisen talon sisäpuolelta. Se muistutti kaukaisen höyryvasaran
kumeita iskuja.
Parmentier teki kärsimättömän eleen ja Burnsista näytti, että nuo
pitkät, kapeat sormet tuolin käsinojalla hiukan vapisivat.
-- Tunnetteko kahta englantilaista, joiden nimet ovat Greyburn ja
Simpson? kysyi skotlantilainen äkisti ja katsoi Parmentieria suoraan
silmiin.
Jos hän oli luullut jollain tavoin yllättävänsä vanhan herran, niin oli
hän erehtynyt. Ranskalainen vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Sitten
nyökkäsi hän ymmärtämyksen osoitukseksi.
-- Minä _tunsin_ heidät sangen pintapuolisesti, sanoi hän. Te ehkä
tiedätte, että olen useita vuosia ollut pankkiirina, jolla on ollut
laajoja liikesuhteita Englannissa. Viime aikoina olen melkein kokonaan
vetäytynyt syrjään, mutta saattaahan tapahtua, että järjestän jonkun
asian vanhoille asiakkaille...
-- Simpson ja Greyburn olivat siis...
Vanha herra keskeytti hänet innokkaasti.
-- Eivät, eivätpä suinkaan, sanoi hän. Te erehdytte perin pohjin.
Minulla on paljon ihmistuntemusta ja minä otaksun, että nuo molemmat
herrat olivat täydellisiä huijareita -- elleivät jotain vieläkin
pahempaa. En näin ollen ihmettele, että poliisi on sekaantunut heidän
asioihinsa... Mutta nythän he ovat kuolleet, lisäsi hän ja kumartui
eteenpäin tuolissansa. Omituinen kuolemantapaus!...
-- Mutta mitä liikeasioita teillä oli heidän kanssaan? kysyi Burns
hieman kärsimättömästi.
-- En ole koskaan nähnyt heitä kuin yhden kerran, enkä enään saakkaan
heitä nähdä, vastasi Parmentier. He noutivat minulta kaksi Crédit
Lyonnaisille osoitettua shekkiä. Mikäli muistan, olivat ne kumpikin
50,000 frangin suuruiset. Ne oli asettanut Hambro & Son Lontoossa.
Minun oli vain luovutettava paperit.
Burns ei voinut salata pettymystään.
-- Ja muuten ette ollenkaan tuntenut heitä?
-- En, en ollenkaan.
Burns nousi.
-- Mutta joka tapauksessa saitte heistä huonon vaikutelman?
Pankkiiri kohautti olkapäitänsä.
-- Sekä sain että en saanut. He olivat hyvin miellyttäviä, mutta
haisivat liiaksi whiskyltä. He näyttivät eläneen kauan lämpimissä
maissa, ja he toivat mukanaan ikäänkuin tuulahduksen troopillisten
maiden paheista He olivat seikkailijoita, mutta vasta toiseen
arvoluokkaan kuuluvia.
-- Teillä on terävä havaintokyky.
-- Sen olen saanut harjoituksen kautta.
Burnsin päähän pälkähti äkkiä eräs ajatus. Hän otti käsille lompakkonsa
ja veti esiin sen pienen amatöörivalokuvan, joka oli löydetty
Greyburnilta, ja ojensi sen Parmentierille. Tämä otti kuvan hymyillen
ja loi siihen välinpitämättömän katseen. Mutta äkisti oli kuin olisivat
hänen silmänsä jähmettyneet. Hän nousi tuolistaan puoliksi, sitten
vaipui hän jälleen istualleen.
Burns katseli häntä innokkaasti.
-- Te siis tunnette hänet?
-- En, sanoi Parmentier käheästi, mutta hän muistuttaa minua eräistä
naisesta, jota olen rakastanut.
-- Oletteko varma, ettei se ole...
-- Kyllä, hän kuoli kolmekymmentä vuotta sitten.
Burns pisti muotokuvan taskuunsa, sanoi hyvästi ja meni tyytymättömänä
tiehensä.
Parmentier katsoi vapisten hänen jälkeensä.
-- Kuolema ja kirous, mutisi hän. Sellaisia raukkoja. Onpa hyvä, että
he ovat kuolleet.