Vuodet olivat kulkeneet verraten jäljettömästi yli Ralph Burnsin pään.
Tosin oli hän raajarikko. Anarkistien oli onnistunut riistää häneltä
toinen käsivarsi ja toinen jalka. Mutta sitten oli hän korvaukseksi
saanut suloisen ja kelpo vaimon ja kaksi lasta, jotka osasivat seisoa
päällään ja leikkiä isänsä puujalalla.
Omituista kyllä oli Ralph Burns silloin tällöin ikävissään. Ihmiset,
joilla on koti, perhe ja vakiintuneet elämäntavat, ovat usein,
lystikästä kylläkin, tuomitut olemaan ikävissään.
Ehkäpä se on sitä, jota nimitetään kodin rauhaksi ja onneksi? En
todellakaan sitä tiedä, ja tuskinpa tietää sitä kukaan muukaan.
Mutta rauha on kenties syvimmästi katsoen kaiken pahan alkujuuri.
Elämä, josta puuttuu tapahtumain aiheuttama jännitys, on mitätöntä ja
köyhää. Se on ikäänkuin elämistä kansankeittiön ruokalistan varassa.
Arkielämää ja arkiruokaa.
Burns ajatteli silloin tällöin kaikkea tätä. Mutta hän ei tahtonut
jatkaa sitä. Sitäpaitsi on miehen, joka on kilpailun ulkopuolella,
pakko rajoittua ahtaammille aloille, milloin on kysymyksessä
juokseminen tai hyppääminen elämän sisälle. Burns ei tosin voinut
pelata jalkapalloa, mutta hänen ainoa nyrkkinsä osasi iskeä paremmin
ja lujemmin kuin mikään muu koko Englannissa. Eivätkä hänen
kärsimättömyytensä ja intonsa tunteneet mitään rajoja.
Kun hän pienellä automobiilillansa ajoi Lontoon keskiosaan, hän
harvoin unhoitti pientä retkeilyä Sohon kahviloihin tai poikkeamista
Whitechapeliin, jossa hänellä edelleen oli monta "ystävää" niiden
joukossa, jotka askartelivat kassakaapeilla, teräviksi hiotuilla
veitsillä ja äänettömillä revolvereilla. Ja hän kävi joka päivä
tervehtimässä vanhoja tovereitaan Scotland Yardissa, jossa tuo
muhoileva skotlantilainen oli tervetullut vieras ja sangen hyödyllinen
neuvonantaja. Palveluksessa ei näet ollut ketään, joka olisi tuntenut
Lontoon kymmenentuhatta "outsiders" edes lähimain yhtä hyvin kuin
Ralph Burns, Hän tunsi melkein kaikki tyynni, ja hänen aivonsa olivat
täydellinen sanakirja Europan laittomista miehistä ja levottomista
päistä.
Niin tapahtui, että Burns, oltuaan pitkät ajat toimettomana, yht'äkkiä
syöksyi areenalle, täynnä rohkeutta, voimaa ja tarmoa.
Aluksi ei se hänestä tuntunut kovinkaan mielenkiintoiselta. Burns piti
eniten oikein vaikeista asioista, todellisista salaisuuksista.
Hän oli kuitenkin tuntenut Greyburnin ja Simpsonin hyvin. He kuuluivat
juuri senlaatuisiin ihmisiin, joita vastaan hän mielellään taisteli.
Mutta nyt he olivat kuolleet, ja hänen oli saatava selville merkillisin
kaksoiskuolema, mitä pitkiin aikoihin oli tapahtunut. Tosin olivat
Simpson ja Greyburn läheiset ystävykset, mutta sittenkin näytti hieman
omituiselta, että he ottivat kuollakseen tavallisesta halvauksesta
täsmälleen samaan aikaan.
Burns oli järjestelmän mies. Hän tutki ensin vainajien harvat, mutta
hienot jälkeensä jättämät kapistukset mitä perinpohjaisimmin. Siihen
kului kokonainen iltapäivä. Kun hän lopetti, näkyi selvästi suuri
pettymys hänen kasvoillaan. Ei ollut löytynyt kirjettä tai mitään
muutakaan esinettä, joka olisi ilmaissut jotakin muuta kuin sen, että
molemmat vainajat olivat olleet perin varovaisia miehiä, jotka olivat
olleet alati valmistautuneina ruumiin tarkastukseen.
Ainoa, minkä hän pani syrjään, oli pieni amatöörivalokuva, joka
tavattiin Greyburnin lompakosta. Se esitti kävelypukuun puettua naista.
Burns katseli sitä kauan. Ei siksi, että hän olisi tuullut löytäneensä
jotain erikoisen tärkeätä, vaan koska nainen oli tavattoman kaunis ja
muistutti ylvästä ja ankaraa pohjoismaista kauneustyyppiä.
Oli ilmeistä, että hänet oli valokuvattu hänen itsensä aavistamattakaan
koko asiaa. Valokuva oli otettu sivulta, ja myymäläikkunoista näki
Burns, että se oli tapahtunut syrjäkadulla jossakin englantilaisessa
kaupungissa, otaksuttavasti Lontoossa.
Omituinen voima pakoitti skotlantilaisen yhtämittaa palaamaan tuon
valokuvan luo, joka kulumisestaan päättäen oli varmaankin otettu jo
pari vuotta takaperin. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo kylmät kasvot
säännöllisinä piirteineen ja suurine, tyynine silmineen. Nainen oli
varmasti hyvin kookas ja voimakasrakenteinen. Hänen pukunsa oli
sangen yksinkertainen, ja hiukset oli kammattu alas aivan korviin
saakka pienen hatun alapuolelle. Ei ollut rahtuakaan naisellisesta
kiemailusta tai vaikutuksen tavoittelusta hänen vaatetuksessaan ja
tukkalaitteessaan.
Huokaisten pisti Burns valokuvan taskuunsa. Tuolla Greyburnilla oli
joka tapauksessa ollut kaunis ystävätär.
Mutta tutkimuksen tulos oli valitettavasti mahdollisimman laiha. Ja
ranskalainen poliisikonstaapeli, joka oli hänen mukanaan, kohautti
olkapäitään ja valitteli yhtämittaa. Kenties monsieur Burns tahtoisi
katsella vainajien paitoja?... Hienosti ja koreasti ne oli asetettu
toistensa viereen.
Burns oli juuri laskemaisillaan ne pois käsistään, kun hän äkisti
huomasi eräässä kalvosimessa muutamia kirjaimia. Ne olivat lyijykynällä
kirjoitetut ja melkein poiskuluneet. Burns otti esille suurennuslasinsa
ja tutki kirjoitusta. Se oli helppo selittää. Siinä oli aivan
yksinkertaisesti:
_Parmentier, Rue Bonaparte 105_.