Tapahtuipa kerran -- ja samoin on tapahtunut usein -- että kolme
pohjoismaista taiteilijaa löi tuumansa tukkoon Parisissa ja elosteli
kolme päivää yhteen menoon. Raudanlujalla johdonmukaisuudella he
kaatoivat sisäänsä suuret määrät hyvää ja huonoa väkiviinaa. He
häiritsivät aamukahviloita, tappelivat pika-ajurien kanssa ja tuottivat
vaivaa poliisikonstaapeleille Sacré-Coeurista aina Belfortin leijonaan
saakka. Mutta he putosivat aina jaloillensa. Niin tekevät pohjoismaiset
matkailijat aina -- elleivät jonkun erityisesti katalan onnettomuuden
vuoksi joudu tutkimaan poliisivankilaa.
Kolmantena päivänä viiden ajoissa he syystä tai toisesta menivät Café
de la Régenceen. He olivat harvasanaisia, juhlallisia ja humalasta
jäykistyneitä. Näytti siltä, kuin he eivät voisi välttää kohtaloaan.
Katsomatta oikealle tai vasemmalle syöksyivät he suoraapäätä sen
shakkipöydän luo, jossa Napoleon I aikoinaan pelasi. He istuutuivat,
järjestivät pelinappulat ja aloittivat pelin miettiväisen näköisinä.
Totiset herrat herättivät suurta huomiota. Arveltiin heidän olevan
hyvin eteviä shakinpelaajia, koska olivat uskaltautuneet luutnantti
Bonaparten rauhoitetun pöydän ääreen. Oliko siinä ehkä Tarrasch tai
kerrassaan itse Lasker?
Joukko innokkaita katselijoita kokoontui pöydän ääreen. Heitä
katseltiin hämmästyneinä. Tässä oli ilmeisesti kysymyksessä aivan
uusia järjestelmiä. Pelin alku oli jotakin ainutlaatuista shakkipelin
historiassa. Kumpikaan ei luovaillut eikä väistynyt askeltakaan.
Molemmat pelaajat teurastivat toistensa pelinappuloita, niin että sitä
oli ilo katsella. Talonpojat, hevoset, juoksijat ja tornit kaatuivat,
ja kuningattaret poistettiin mitä rauhallisimmin.
Katselijain silmät kävivät lautasen suuruisiksi, kun kaksi
viimeistä talonpoikaa teki itsemurhan ja kuninkaat kaikessa
majesteetillisuudessaan kahden seisoivat taistelutantereella.
Innostunut joukko veti helpotuksen huokauksen. Hauska peli!...
Mutta mitä oli tekeillä? Shakinpelaajat eivät näyttäneet tahtovan
lopettaa. Nyt vasta vaikeudet alkoivat oikein toden teolla. Pelaajat
siirtelivät heidän majesteettejaan liikuttavalla huolellisuudella.
Maailmansodan päättymisestä saakka ei ole nähty mokomaa itsevaltiuden
siirtyilemistä. Toinen kuningas ajoi toista takaa ympäri koko
shakkilaudan. Silloin pakeneva kuningas yht'äkkiä rupesi hyökkäämään...
Siiloin katselijat lopulta kävivät viheriäisiksi raivosta. Heistä siis
tehtiin pilkkaa?...
Sen jälkeen on oltu varovaisia shakkipelin katselemiseen nähden Café de
la Régencessä. Ja Napoleonin pöydässä on kielletty pelaamasta. Mutta
eräänä päivänä, monta vuotta edelläkerrotun jälkeen, tärisytti Café de
la Régenceä seuraava tapaus.
Kaksi ulkomaalaista tuli shakkihuoneeseen. He olivat keski-ikäisiä,
tunnettua kansainvälistä tyyppiä olevia miehiä. Paheiden leimaamia,
juoponnäköisiä, tunnusmerkillisiä rosvonaamoja. Mutta he pelasivat
shakkia erinomaisesti -- se oli ilmeistä. Niinpä kerääntyi varovainen
joukko noiden pelipöydässä istuvien vaiteliaiden herrojen ympärille.
He pelasivat sisilialaista peliä, ja katselijat olivat ihastuneet
molempien pelaajien nopeuteen ja täsmällisyyteen. Pelatessaan he
joivat ahkerasti, ja heidän vieressään oleva whiskypullo tyhjeni
nopeasti. Sitten alkoivat pelaajatkin käyttäytyä tyynemmin. Peli
oli joutunut ratkaisukohtaan, missä yksi ainoa harhasiirto ratkaisi
tuloksen. Katsojain jännitys kohosi kohoamistaan. He astuivat toistensa
varpaille, kuiskailivat toisilleen ja hermostuksissaan raapivat
päätänsä. Tämäpä oli kerrankin oikeata kunnon peliä.
Siirtojen väliajat kävivät yhä pitemmiksi. Pelaajien silmät tuijottivat
jäykästi eteensä. Sitten peli tykkänään pysähtyi. Kului neljännes,
kului puoli tuntia ilman mitään muutosta. Katselijat kävivät yhä
kärsimättömämmiksi. Parittain menivät he erääseen nurkkaan ja
väittelivät innokkaasti seuraavasta siirrosta. Sitten palasivat he
takaisin ja murahtelivat kärsimättömästi. Salissa oli tullut aivan
hiljaista.
Eräs vanha ammattipelaaja, joka viidestä frangista uhrasi taitonsa ja
tietonsa amatööreille, tunsi mielialansa ihan kaameaksi. Molempiin
pelaajiin oli ilmaantunut jotakin jäykkää ja tylsää, mikä suorastaan
täytti hänet pelolla. Hän rupesi tuijottamaan nuorempaan heistä. Noilla
leveillä, voimakkailla kasvoilla näkyi jotakin merkillisen ankaraa ja
vastenmielistä. Hän näytti puusta veistetyltä. Hänen piirteensä olivat
ikäänkuin jähmettyneet. Ja äkkiä hän keksi, mikä teki nuo kasvot niin
ihmeen elottomiksi ja muuttumattomiksi.
_Miehen silmäluomet eivät liikkuneet!_
Vanha herra rupesi miettimään. Mitä ihmettä tämä saattoikaan olla?
Viimeisestä siirrosta oli nyt kulunut yli kolme neljännestä. Äkkiä hän
nousi, ikäänkuin jonkun ajatuksen valtaamana.
Hän tunkeutui katselijajoukon läpi pöydän ääreen ja hetkisen
epäröityään löi toista pelaajaa olkapäälle. Mies ei liikahtanut. Ei
myöskään hänen vastapelaajansa osoittanut mitään elonmerkkejä. He
molemmat vain tuijottivat shakkilautaan ihmeen jäykin ja lasimaisin
silmin.
Katselijat vetäytyivät säikähtyneinä takaisin. Mitä tämä merkitsi?
Noudettiin isäntä, joka lähetti lääkäriä kutsumaan. Lyhyen tutkimuksen
jälkeen totesi tämä, että molemmat shakkimestarit olivat tehneet
toisistaan "matin".
He olivat molemmat kuolleet samassa silmänräpäyksessä.