Seuraavana syksynä tarjottiin Antille konttoristin paikka kaupungissa.
Hän oli hämillään näyttäessään sitä Hilmalle, mutta koetti kumminkin
tarkasti seurata hänen vähimpiäkin kasvojensa ilmeitä.
Ei keksinyt mitään.
Hän oli tyyni, lausuihan vain ilonsa hyvästä tarjouksesta.
Antin sydäntä kirventeli; nyt oli hän huomaavinaan varmasti, ettei
Hilma häntä rakastanut.
-- Mutta sitä en olekaan ansainnut, puhui hän sitten itsekseen.
Hilma kehotti häntä ottamaan tarjous vastaan, koska siitä kaikitenkin
olisi hänelle suuri hyöty.
Kyyneliä silloin vierähti Antin silmistä.
Hän oli odottanut ja toivonut, oli joskus ollut huomaavinaan
myötätuntoisuuden ohessa lempeäkin hallitsijattarensa silmissä, sen
taasen kadottanut kuin hetkellisen virvatulen. Nyt oli hän taasen sitä
etsinyt, mutta etsinyt turhaan.
Se on mahdotonta, sen hän nyt tajusi.
Vakavasti katsoi häneen Hilma, lempeän osanottavasti ja puhuessa
värähteli ääni.
-- Serkku hyvä! hän lausui. -- Olemme liian vähätietoiset tutkimaan
tulevaisuuden kohtaloita. Mutta siltikin on meidän katsominen
tulevaisuutta rohkeasti silmiin odottaessamme siltä toivottua hyvää.
Sinä olet mies, sinun kyvystäsi en epäile, tee sen mukaan.
Itsekäs olento!
Hän poistui.
Antti katsoi hänen peräänsä kuin iäksi eriävän elämän.
-- Kolkko, kylmä ja itsekäs on kohtaloni! hän väsyneesti äännähti
vaipuen tuolille.
-- Mutta olkoon! Elänhän kumminkin. Elämän sulo ja sen nautinto ei ole
minua varten, sanoi hän sitten karvaasti.
Ja sama uhitteleva ajatus rinnassa hän lähti.
Hän oli nähnyt lähtiessään Hilman silmät kyynelissä, mutta hän ei
uskaltanut enää toivoa. Ne saattivatkin vain olla ystävyyden ilmaus,
hänen kohtaloonsa osanottavaisuudesta vierähtäneet, tavalliset
kohtelijaisuuden kyynelet vain.
Hilma jäi yksin laajennettua liikettään hoitamaan; hän teki työtä
aamusta aikaisesta myöhään iltaan.
Mutta entinen rattoisuus oli kadonnut.
Iltasin hän istui yksikseen huoneessaan alakuloisena ja
raskasmielisenä, kuin jos sydämmen pohjalla olisi ollut jotain kuohuvaa
tuskaa, epätoivoa elämästä tai odottavaa kaihoa.
Joskus näytti väsyneeltä, väsyneeltä kaikkeen.
Antille oli hän toisinaan kirjoittanut, mutta sisältöä ei saanut
ehyeksi. Saatuaan vastauksen kohoili rinta levottomasti ja arka ilme
oli katseessa.
Niissä oli toisinaan synkkää sydämmen tuskaa, silloin voi kyynel löytää
tiensä alas poskelle; toisinaan taasen raitista rohkeutta kärsimään
elämää semmoisenaan kuin se on -- silloin kirkastui hänen katseensa ja
hän riemulla huudahti:
-- Kasva, voimistu ja voita onnesi, serkku!
Se oli toivotus, mikä sydämmen syvimmästä pohjasta nousi; siihen
yhdistyi kaikki, mitä siellä oli pyhää ja korkeaa.
Neuvovaa kehotusta ei enää ollut hänen kirjeissään; jos jotain
semmoista oli, oli se yksistään hellää lohdutusta.
Antin kirjeistä oli karvas mielentila vähitellen kadonnut ja ne
kuvastivat mielen tyyntymistä; välin vain pilkahti pohjaväri,
tasaisesti kaipaava kaiho.
-- Minä en ole sydämmetön, hän ei saa uskoa sitä, vaikka olenkin hänen
antanut kasvaakseen kokea, puhui hän kerran. -- Ja hän on kasvanut.
Hän istui kirjoittamaan.
Koko hänen elämänsä salaisuus näytti sulautuvan hänen joka
kirjoittamaansa sanaan ja hänen kasvoillaan oli tyyni päättäväisyys.
-- Serkku, sinä olet vapaa, ja minä olen sinun vallassasi, hän
kirjoitti.