Kevään ilta.
Päivän terä oli koko päivän räykeästi valanut painostavan autereisen
ilman läpi valoaan maahan, joka jo aukeilta oli paljas; vain metsän
rinteillä varjossa vielä hailean harmaita kinoksia kitui.
Ilta oli nuoskea ja lämmin; kesäillasta se erosi vain siinä, ettei
siihen ollut sekautunut kasvikunnan mieluisa tuoksu, mikä kesällä
välinpitämättömintäkin niin viehättää ja virkistää.
Hilman koti oli pienen kylän keskellä, ainoastaan yhdeltä taholta
lähenteli sitä metsäinen takalisto kapeana kangaspoimuna, jonka
nokitse vinhasti virtasi pienoinen joki, tehden talon kohdalla
huimaavan putouksen, sen alla kohta asettuakseen hetkeksi rauhaan,
taasen verkalleen matkaansa jatkaakseen. Joen ja talon väliin oli
jo vanhastaan istutettu lehtipuita, mitkä nyt jykevinä seisoivat
neitseellisessä lehdessä taajoina, monihaaraisina. Vapaat paikat,
missä ei pensaitakaan ollut, olivat tasaisena kenttänä, missä nuori
nurmi nykeröisenä vihanti. Puiston toisessa päässä, missä puita oli
harvemmassa, oli penkeiksi vaottu ja tasoitettu pelto, missä siemen
vasta alkavaa ituansa teki.
Sisällä istui yksinään Hilma.
Hän oli päivän uutterasti toiminut, nyt väsyneenä istui salissaan,
ei jouten lojuen nytkään, vaan lukien jotain kirjaa. Mutta kiintynyt
hän siihen ei ollut, sen siitäkin näki, että kirja useinkin valahti
helmalle ja silmä vallattomasti etsi jotain tyhjästä huoneesta.
Vihdoin hän aukasi akkunan puiston puolelle ja kumartui siihen
hengittämään raitista ilmaa.
Pehmeä illan tyyntyvä tuuli hajoitteli ohimoiden suortuvia ja hyväili
hempeästi poskien vereviä ruusuja.
Hän katsoi luontoa niin tunnollisen vakavasti, kuin jos olisi kuullut
sen kuiskeen ja ymmärtänyt kaikki; rinta nousi rohkeasti kuin jos olisi
ujostelematta vastannut keskustelun kysymyksiin.
Hetken vain hän kumminkin siinä seisoi. Veti akkunan kiinni, istui
entiseen paikkaansa ja rupesi lukemaan.
Mutta taasen vaipui ajatuksiinsa.
Ja ikäänkuin tietämättään puhui:
-- Hän on muuttunut paljon. Hän voi työskennellä ja hän tahtoo sitä.
Mutta hän on, pelkään, minun orjani. Serkku parka!
Hän istui ison aikaa tuiottaen helmallaan olevaan kirjaan.
-- Mutta niin ei saa olla; työ ei voimistuta häntä silloin, päinvastoin
masentaa.
-- Hän on entisestään muuttunut. Kumpa se vain olisi kaikki hyvää!
-- Seurustelisin hänen kanssaan niin mielelläni, mutta olen itsekin
muuttunut: hätäilevä, arka olen aina hänen seurassaan.
-- Miksi?
Taasen etsiviä ajatuksia.
Vihdoin hän nousi ylös ja ikäänkuin tyrkkien edestään jotain
vastustajaa kävi toiseen huoneeseen. Hetken perästä palasi.
-- Työtä, työtä vielä. Sitten. Kotinsa vararikko sen teki? Minun
puheilleni hän nauroi silloin.
Hän heittäytyi sohvalle, nojasi sen selkään ja vaipui syviin ajatuksiin.
Nukkunutko?
Jonkun ajan perästä tuli Antti sisään.
Hän seisahtui oven pieleen, loi aran mutta utelijaan silmäyksen
sohvalla olijaan; oli hiljaa, ei häävin hengittää uskaltanut.
Muuta muutosta hänessä ei näyttänyt tapahtuneen kuin se, että oli nyt
työpuvussa, jollei oteta huomioon sitä, että hän tuossa asemassaan
näytti melkein pahaiselta poikaselta.
Hilma loi häneen päin katseensa, huomasi hänet ja punastui.
-- Sinä tulit. Tee hyvin ja istu!
Antti totteli. Mutta arasti hän istui lähelle ovea.
Hilma näytti etsivän sanoja.
Kauvan kesti äänettömyys.
-- Serkku hyvä! Minusta näyttää, että sinulla on ikävä.
Antti loi häneen kummastelevan katseen.
-- Kuinka niin luulet? hän kysyi.
-- Sitä en tiedä. Mutta sinä olet niin synkkämielisen näköinen. Suretko
vielä omaisuutesi niin surkeaa häviöä.
Harvinainen rohkeuden ilme välähti Antin katseessa vastatessaan:
-- En. Olenhan mies ja voin hankkia sen verran kuin elääkseni tarvitsen.
Hilman katse yhtäkkiä elostui ja kirkastui. Hän nousi ja tahtomattaan
astui Antin eteen.
-- Jumala suokoon sinulle voimaa, serkku! hän kyynelsilmin virkkoi.