Mitä mahdettiin siellä tehdä?
Jokohan työhön?
Eikä hänellä ollut siihen vähintäkään halua -- eikä ihmekään, sillä
olihan hän vasta tullut kotiin pääkaupungista pulska kauppaopiston
päästötodistus taskussa ja tarvitsi hän siis luonnollisesti levätä.
Isä oli niitä entisajan aina kestäviä työkoneita, jotka kävivät aamusta
iltaan tarvitsematta koskaan lepoa.
Kuka tiesi hänen aikeensa?
Mutta hän meni, kun kerran käsketty oli, vaikka meneminen
vastenmieliseltä tuntuikin.
Isä istui puoleksi pöydästä käännetyssä pyörätuolissa, vasen käsi
pöydällä, oikea pitkin sivua riippuen.
Vanhentunut hän oli; kasvojen, varsinkin otsan uurrot olivat käyneet
syviksi ja jyrkistyneet, katse oli kangistunut, melkeinpä väsyneen
vaisu näin tavallisessa olossaan; korvallisilta olkapäille asti
riippuvat hiukset olivat jo lumivalkeat, ja aikanaan miehekkäät hartiat
olivat käyneet köykkyyn ja kumariksi.
Äiti istui sohvalla nojaten mukavasti sohvan tyynyn pohjaa vasten.
Hän oli kymmenisen vuotta nuorempi kauppiasta, ja näyttikin
paremmin tämän vanhimmalta tyttäreltä kuin puolisolta. Sillä
voitokkaasti kilpaili hän vielä hyvinkin paljon nuorempiensa kanssa
vartalon nuorteudessa ja kasvojen miellyttäväisyydessä. Hän oli jo
neljänkymmenen, mutta siitä huolimatta näkyi runsaasti ruusujen jälkiä
hienohipiäisillä poskilla; katse oli vienon kirkas; tummat, huolitellut
hiukset ja siisti vaalearaitainen puku antoivat hänelle puolestaan
miellyttävän näön, niin että kaikki sopivat yhteen kuin syyskesän
kukkasen terät, verhot ja lehdet.
Jotain juhlallista ilmeni vanhuksissa, ja se oli omansa saamaan
vasta kotiin tulleen nuoren herran mielialan levottomaksi, siinä kun
hän istui keinutuolissa, toinen jalka toisen polven yli heitettynä,
puhallellen sankkoja savupilviä kiertämään poimukkaana huuruna ovea
kohden ja odotellen mitä tulossa mahtoi olla.
Vihdoin kääntyi pyörätuoli istujineen verkalleen, mutta varmasti
pöydästä, jalka heitettiin toisen yli, käsi nojasi tuolin nojakaareen
ja niin hän alkoi isällisellä äänellä:
-- Nyt olet siis käynyt kauppaopiston läpi, poikani.
Nuoren miehen katse elostui, ja hän nyökäytti itsetietoisesti päätään
vastaukseksi.
-- Sinun sopii nyt saada tietoosi, millainen kotisi tila nykyisin on,
jatkoi hän alkamaansa tapaan. -- Ehkäpä piankin minun pääni kaatuu, ja
silloin jäät sinä tämän omistajaksi ja haltijaksi.
Nuorukaisen rinta kohosi ja näytti kuin varma miehuuden tunne, ylpeäkin
olisi sielussa liikkunut. Mutta isä jatkoi:
-- Lieneekö tiedossasi, mitä olet kuluttanut kouluajallasi?
-- Ei, ei. Mistäpä minä... eihän niitä ole tullut merkityksi muistiin,
änkytti hän hämmästyneenä, sillä kysymys oli kerrassaan odottamatta
häntä kohdannut, ja tiedetäänhän ettei menetettyjä ole koskaan hauska
muistella ja niistä varsinkaan isän edessä tiliä tehdä.
Siis siitä olikin kysymys. Se masensi mielen ja teki kovin
levottomaksi. Sillä isä oli joskus ennenkin nureksinut hänen liian
paljo menettävän. Nyt mahtoi tulla lopputili ja summaksi ansaittu
nuhdesaarna, isällinen kuritus -- se se nyt niin ankarasti pelotti.
-- Kahtena ensimmäisenä vuonna lyseossa -- jatkoi hän armottomasti
tilintekoa ja kääntyi takaisin pöytään selailemaan ison kirjan
rapisevia lehtiä -- menetit viisisataa vuodessa.
Se ei ainakaan paljon ollut, sen tilitettävä hyvin tiesi; vaan hän ei
vastannut mitään -- vallattomasti harhailivat vain ajatukset vuosista
vuosiin ja koko ulkomuodossa esiytyi rukoileva ilme, että tilinteko
saisi tähän päättyä.
Mutta isä seurasi tarkoin muistiinpanoja.
-- Kolmantena vuonna menetit kuusisataa.
Silloin tietysti hän jo olikin miestyneempi ja päässyt parempiin
tuttavuuksiin toverien kanssa.
-- Neljäntenä vuonna olen lähettänyt sinulle kahdeksansataa.
Se merkitsi koulupojan kehitystä; silloin jo voidaan viettää
loma-aikoja yksissä, voidaan ihastua vesimyömälän tyttöön ja
korkeimmasti kehittyneenä ostaa silloin tällöin pullo marjaviiniä; jopa
punssiakin, varsinkin nimi- ja syntymäpäivänä.
-- Viidentenä vuonna tuhat markkaa -- ja päälliseksi jäit vielä
luokalle.
Isän ääni olikin muuttunut vakavammaksi ja vakavammaksi ja äiti loi
poikaansa levottoman ja huolekkaan vaikka lempeän katseen, tämä itse
tuijotti kankeasti lattiaan ja tunsi itsensä perin masentuneeksi.
-- Ensimmäisenä vuonna kauppa-opistossa menetit kaksituhatta, toisena
viisisataa enemmän ja nyt viimeisenä melkein saman summan.
Tuskastuttavaa oli siinä istua ja kuulla, ja yhäkin tuskastuttavammaksi
kävi, kun isä käännähti vähän pöydästä ja raskaan karvaasti virkkoi:
-- Siinä on kokonainen pääoma, jolla moni mies olisi voinut päästä
hyvinkin pitkälle.
Poikansa tuskallisen tilan oli äidin hellästi vaaniva silmä huomannut
ja hän nyt väliin virkkoi:
-- Eihän Antin ole sopinut köyhemmästi elää kuin muidenkaan.
Se vähän helpotti. Jotain sellaista olisi hänenkin pitänyt sanoa
ja sillä puollustautua, jos sen olisi sanoiksi saanut. Lapsen
kiitollisen katseen hän heitti äitiin ja tunsi rakastavansa häntä niin
äärettömästi, olisi kernaasti vaikka suudellut, kuten ennen pienenä
poikana hänen helmassaan istuessa.
Isä istui kauan sanaakaan lausumatta.
Antti rohkeni jo tarkastaa häntä.
Hän oli vetäytynyt pöytään, kasvoja ei voinut nähdä, ainoastaan vaan
kyyryisen seljän, paljaan päälaen ja hopeanharmaat vierihiukset.
Mutta syvät saattoivat olla otsan uurot, katse miettivä, ehkäpä
ankarakin, sitä aavisti Antti.
Mutta nyt hän ei kumminkaan enää levoton ollut, ei myrskyä peljännyt.
Isä oli ankara mies, ankara ytimiään myöten; mutta hänellä niinkuin
kaikilla muillakin ihmisillä oli heikkoutensa: hänellä oli hyvä sydän.
Oli jo niin monesti tapahtunut, että uhkaavammatkin pilvet hänen
otsaltaan poisti hänen vaimonsa, sillä tämä ei voinut häntä paljo
ensinkään loukata. Ensiksikin sen vuoksi, että isä piti niin paljo
hänestä ja toiseksi siksi, että äiti aina oli niin hyvä ja kaikin
puolin mallikelpoinen vaimo. Ja siitä seurasi sekin, että hänen jyrkkä
mielipiteensä, jota ei kukaan rohjennut edes koettaakaan muuttaa,
useinkin sai naurettavan keikahduksen ja miesten mies joutui puolisonsa
sydämmellisyyden valtaan.
Ja kun tämä niin hellästi aina oli ainoaa lastaan rakastanut,
rakastanut äidin hellimmillä tunteilla, kuten hän isänä itsekin teki,
vaikka ymmärsikin ankaruuden kasvattavan hyödyn, niin pojan ei koskaan
ollut tarvinnut kovin isää peljätä, milloin vain äiti oli lähellä.
Antti sen hyvin tiesi, että niukasti olisi rahaakin saanut, jollei äiti
olisi aina välittäjäksi käynyt -- siksipä hän niin rakastikin häntä
vielä täytenä miehenä.
Kauppias nousi ja hyväntahtoisesti lausui, melkein itsekseen:
-- Niinpä niin. Tahdoin vaan osottaa, miten varallisuutemme on
supistunut.
-- Sitä älkäämme ajatelko, ukkoseni! sanoi äiti kevyesti. -- Nythän
Antilla on runsaasti tietoa hoitamaan meidän liikettä.
Mutta siihen äännähti isä kaukaisella äänellä:
-- Kylläpähän tässä minunkin tietoni riittävät.