RAHIKKA. En, kumma kyllä...
SELMA. Kumma kyllä?
RAHIKKA. Niin, sillä luulen, että jos minä olisin viekoitukseen
joutunut, olisin yhtä vähän kuin kukaan muukaan säilynyt. Mutta
älkäämme siitä enää puhuko. Tiedäthän sinä nyt entisyyteni. Sinussa
löysin kaipaamani puhtaan kuvan, joka karkoitti painajaiseni, sinusta
sain ystävän, joka voit sieluni uuteen eloon herättää.
(Syleilee.)
SELMA. (Huokaa syvään.) Voi, kun ei kenraalska vaan tulisi.
RAHIKKA. No tulkoon sitten! Harmittaa tuollainen! Luulevat, ettei
köyhässä ole ollenkaan siveellisyyden tuntoa. Aivankuin ei
palvelustyttö voisi puhtaasti rakastaa.
SELMA. (Miettiväisenä.) No sanopas sitten minulle mitä sinusta rakkaus
oikeastaan on.
RAHIKKA. Mitäkö se on? Rakastathan sinä minua?
SELMA. No tietysti!
RAHIKKA. Etkö sitten itse voi sitä tunnettasi selittää?
SELMA. Niin no--! Miksikä en... Mutta onko se sanottu, että se juuri on
sitä oikeata?
RAHIKKA. Mutta selitähän.
SELMA. (Tuumailee.) Kun sitä on ihan yksinään, ei ole ketään jonka
kanssa voisi puhua paremmista asioista, kun toisen ikeen alla
huokailee, niin tietysti tuntuu se hyvältä löytäessään sellaisen, jonka
sanoihin voi luottaa, jolle sydämmensä voi tyhjentää ja josta tuntee
turvaa saavansa----ja--
RAHIKKA. Riittää! Se se juuri ensi rakkautta onkin. Siksi ei, kuten
isällesi itse sanoit, koskaan huoleton, elämäänsä tyytyväinen voikaan
rakkaudessa samaa onnea löytää kuin köyhä, onneton.
SELMA. Niin, Pekka, niin se on. Sehän se on rakkautta. Me rakastamme
toisiamme.
RAHIKKA. Kuinka sitä enää epäillä voisimme. Mutta rakkaudella on vielä
toinen ominaisuus. Ihminen ei tunne ainoastaan kiitollisuutta, hän
vaatii myös... Niinpä tunnen minä itseni siksi hyvin, että jos--jos se
kerran tapahtuisi, että sinä pettäisit minut, voisin tulla hurjaksi,
niin minä pelkään voivani kostaa--
SELMA. Sehän on hirmuista!
RAHIKKA. Minä en helpolla tulistu, minua ei hevillä kiihkoon saa,
mutta jos se kerran tapahtuu, unohdan itseni, minä voin joutua
hillitsemättömään raivoon.
SELMA. Tiedätkö mitä, Pekka...
RAHIKKA. No?
SELMA. Minä pidän sinusta! Juuri tuollaisen pitää miehen olla. Tyynellä
kirkas kuin meren pinta, mutta myrskyllä kiehuva pilviin asti. Me
naiset olemme toista lajia, minä epäilen, kuvittelen mielessäni
kaikenlaista, olen epävarma, häilyväinen.----Voi! Joku--Etkö kuullut?--
Ei se tainnut sentään kukaan olla!
RAHIKKA. Jospa voisimme vaan naimisiin pikemmin mennä,----mutta kun
minun tuloni tuskin vaatteisin riittävät.
SELMA. Ja minulla on vielä vähemmän----Mutta rukoilkaamme
taivaalliselta isältämme apua----
RAHIKKA. Niin, tee se. Minä en osaa rukoilla.
SELMA. Etkö osaa rukoilla?
RAHIKKA. En.