SELMA. Teidän omannehan tämä on... Pienet pojat löysivät sen äsken.
RAHIKKA. Hänen kädessään tuo kamala kirja. Lie ehkä lukenut?
SELMA. Te ette tunne minua?
RAHIKKA. E-en suinkaan.
SELMA. Niin no, onko se kumma. Onhan siitä jo pitkä aika.
RAHIKKA. (Katsoo tutkivasti.) Mitä ihmeitä! Kuinka en heti--? Selmahan
se on.
SELMA. No joko tunsitte!
RAHIKKA. Onhan se todellakin entinen pikku Selma. Ja minä kun aina olen
ajatellut, että minne hän lie joutunut, sillä aikaa kuin maalla asuin.
SELMA. Kyllä minä teidät jo äsken tunsin.
RAHIKKA. Minä taasen olen kulkenut ja tuumaillut, että missä sinun----
teidän kasvonne olen nähnyt, kunnes huomasin kadottaneeni tuon--
(Ottaa Selman kädestä kirjan.) Ei se saa olla teidän kädessänne.
SELMA. Miks'ei?
RAHIKKA. No se on sellaista... Ei nuori nainen--sellainen kuin te, saa
tätä lukea.
SELMA. Jo minä ajattelin, että mitä liekin.
RAHIKKA. Hyvä, ett'ette lukenut.----Mutta, tuota, kuinka olette
täällä ... ja tällä tavoin ulkona kadulla?
SELMA. Me vietämme täällä kaupungin äärimmäisessä reunassa sellaista
maalaiselämää. Tulin tähän lukemaan erästä kirjaa, niinkauan kuin
hämärältä voi.
RAHIKKA. Vai on teidänkin varanne niin vähiksi käyneet. Täällä asutte!
SELMA. (Huokaa.) Niin!
RAHIKKA. Saanko käydä tähän istumaan?
SELMA. Käykää vaan. Minä en uskalla, jos äitipuoleni sattuisi tulemaan.
RAHIKKA. Onko teillä jo äitipuoli.
SELMA. Niin... Viimeisinä kahtena vuonna on suuria muutoksia elämässäni
tapahtunut.
RAHIKKA. Sen kyllä näen. Mutta kertokaahan!
SELMA. Äitini kuoli kolme vuotta sitten ja vähän sen jälkeen paloi
omaisuutemme. Isäni meni sitten uudelleen naimisiin, kun ei minua
hoidotta tahtonut jättää. Mutta vastoinkäymiset ovat meitä sitten
ajaneet yhä enemmän kaupungin syrjään. Nyt olemme kuten näette
äärimmäisessä talossa.
(Huokaa.)
RAHIKKA. Kova onni on siis teitäkin ahdistanut.
SELMA. (Katsoo hetken Rahikkaa.) Tiedätkö mitä, Rahikka?
RAHIKKA. (Nousee seisomaan.) Mitä?
SELMA. Minusta tuntuu niin hyvälle, saatessani puhua sinun kanssasi.
RAHIKKA. (Riemastuen.) Todellako?
SELMA. Minä olen ollut niin yksinäni. Ei ainoatakaan ystävää! Ja kun
harvoin saan kaupungille mennä, en juuri saa puhua kenenkään kanssa,
joka--
RAHIKKA. Sinä pidät siis minua ystävänäsi?
SELMA. Tietysti. Olemmehan me lapsuuden ystäviä.
RAHIKKA. Niin! Voi kuinka sinä ilahutat minua.
SELMA. Oikeinko totta?
RAHIKKA. Puhuit ystävien puutteesta! Jos kuka on ystävän puutteessa
ollut, niin olen minä. Vertaisteni kanssa varallisuudessa en voi olla,
varakkaammat, sivistyneemmät eivät minua seuraansa tahdo.
SELMA. Mutta minäkin olen köyhä, sivistymätön.
RAHIKKA. Sinäkö köyhä, sivistymätön. Selma!
(Tarttuu hänen käteensä.)
SELMA. Mitä tahdot?
RAHIKKA. Tiedätkö!----Sinä et voi aavistaa, mitkä tunteet minussa
liikkuvat. Tuolla kalliolla kävelin äsken, luin tuota kauheata kirjaa,
heitin sen pois, mutta rupesin taasen lukemaan. Sinä et voi käsittää
sellaista. Olin niin synkissä mietteissä, olin niin äärettömän onneton.
Ja nyt äkkiä; odottamatta löydän ystävän, jommoista en toivoakaan
uskaltanut.
SELMA. Olimmehan me ystävyksiä ennenkin.
RAHIKKA. Se oli toisellaista. Silloin olin huoleton poika, joka en
maailman menosta tiennyt.
SELMA. Miksikä olet sinä sitten niin onneton. Olethan nuori, terve,
vapaa.
RAHIKKA. Hm! Maailmassa on niin paljon.--Tosin sitä leipänsäkin tähden
ponnistella saapi, mutta----
SELMA. Mutta?
RAHIKKA. Mutta nyt olen saanut uutta elinvoimaa. Sinussa olen löytänyt
ystävän, jonka tähden voin työtä tehdä.
SELMA. Minun tähteni?
RAHIKKA. (Hiukan hämmästyen.) Kummallista kuinka tämä on mennyt. Enhän
ole huomannutkaan, että, että----Tarvitseeko minun sanoa enää.
SELMA. Niin minusta tuntuu myöskin niin hyvälle, saadessani kanssasi
ajatuksia vaihettaa, Siihen ei minulla ole ollut tilaisuutta kahteen
vuoteen.
RAHIKKA. Sinä olet onnellinen, sinä voit ottaa osaa onneeni. Sinä et
vielä tiedä kuinka paljon olen sinussa löytänyt. Nyt olen päässyt
synkkämielisyydestäni. Taisteluni ovat loppuneet.
(Repii kirjan.)
SELMA. Miksi sen revit?
RAHIKKA. Tähän asti etsin siitä apua, mutta turhaan. Nyt olen löytänyt
pelastajani. Sinun kuvasi puhdistaa sieluni.--Tahdothan pelastajakseni
ruveta!
SELMA. Pelastajaksesi?
RAHIKKA. Pahin paheista on minua koettanut uhrikseen saada. Minä olin
jo epätoivoissani. Nyt en pelkää enää. Kiitos Selma.
(Ottaa Selman kädet omiinsa.)
Nyt ryhdyn uudella innolla työhön ja saas nähdä eikö pian koita parempi
aika.
SELMA. Suo anteeksi, mutta en minä sinua vieläkään oikein ymmärrä.
RAHIKKA. Etkö?
(Tempaa hänet syliinsä.)
Nyt ymmärrät, armahani!
XVIII:s KOHTAUS.
SAARA. (Tulee.) Mitä ihmeitä! Selma!
(Rahikka ja Selma eroavat, jäävät äänettöminä seisomaan.)