Simo Holja oli ennen vorokkimies
ja ponttoolla hoikkana sousi,
Simo Holja se junnien juonensa ties
ja tukkiherraksi nousi.
Nyt kulkee hän supsiniturkissaan
ja puhe on simaa silkkaa,
povitasku on arvosta pullellaan
ja massissa hopeat kilkkaa.
Hän ajaa taloista taloihin
ja rikkaita neitoja kosii,
puumerkkinsä piirtää hän saloihin
ja jakaa metsiä osiin.
Hän metsiä raiskaa ja sahat soi,
talonpoikia nylkee ja kostaa,
hän luulee, että hän rahalla voi
joka miehen kunnian ostaa.
Hän vauhkoa Valkkia siimalla lyö
ja kievarin kuistihin töytää,
hän herrojen joukossa juo ja syö
käsivarttaan nojaten pöytään.
Hän suurista summista kerskailee
ja ruokaliinalla huiskii,
hän pöhnässä vennosti venskailee
ja morsiamistaan kuiskii.
Hän solkkaa: "tässä on herra, he,
Simo Holja se tarjota jaksaa,
minä... yhtiö... sama se... selvä se,
mitä sampankalja maksaa!
On taloni parhaita Suomenmaan,
sitä rahaakin on kuin roskaa,
on klaverit, kirjat kullassaan,
vaan niitä en lue minä koskaan.
Kuka Holjan rinnalla rimpua vois,
näin, näinhän ne rikkaat röyhii
ja Holja kun lähtee talosta pois,
niin kuokkijat patjoja pöyhii --!"
Hän lähtee talosta aamulla taas
ja moukkia pihalla pilkkaa,
joiden maat hän polkuhinnasta kaas
joiden massissa kuparit kilkkaa.
Mut yksin kankaita ajaissaan
ei saa Simo tunnonrauhaa,
hän piiskaa vaahtohon Valkkiaan,
taas kievarin pihoilla pauhaa.
Ja yöllä hän voihkivi vuoteellaan
kuin miettisi väärää valaa,
on kaamea kolkkous sielussaan
vaikka kynttilä pöydällä palaa.