Huurussa on kyläkunta,
sinisauhut kaarestaa,
yli aitain järvenjäälle
hiihdän hiljaa talaan taa,
kaikkialla siintää lunta,
kaukaa Tellu haukahtaa,
vonkuu jää ja paukahtaa.
Rannan raitaa peittää huurre,
jääss' on joka avanto,
ranteell' laajan lumivaipan
vierii virran suvanto
niinkuin sinimusta uurre;
ulapoilta tuuli käy,
eikä taivaanrantaa näy.
Sieltä kolme saarta hohtaa
soutain päivänsilmää päin,
lumitähdet välkehtivät
yli hangen kimmeltäin,
sinne nuori latu johtaa,
hiihdän, että humajaa,
sauvat jäähän kumajaa.
Pieni pilkku ladun päässä
saaren varjoon kiemuroi,
rintaan virtaa vilvas ilma,
nuori veri viehkuroi,
kun ma soljun vastasäässä,
on kuin joka jänne sois,
ponnahdan kuin poukka pois.
Kylän rannat kauvas jäävät,
tuvan tulet himmenee,
varislauma laitatuulta
pellon poikki leijailee,
savuun häipyy riihet, läävät;
tiellä tukinvetäjät
nään ja rinteen petäjät.
Syöksyn ohi saaritöyryn,
päivä puhkee pilvistään,
kukkulat ja kentät kiiltää
hopeisissa helyissään,
auringossa kuultaa höyry,
pillistöön jo ennätän,
eessä nään ma hiihtäjän.
Päivä paistaa iloissansa,
paistaa silmist' impyen,
raikas puna poskipäill' on,
hymynsä on herttainen,
huurteessa on kiharansa.
Kummasta ma kompastuin,
siin' on -- Henna naurusuin!