Ma seison peilini eessä
ja silmissä kuvastuu
rypyn rikkomat, kalpeat kasvot;
mies vieras lie joku muu. --
-- Ma kuljin auringossa
ja taivaan ihanaa kastetta join,
ma tiedon himmeitä tähtiä luin,
satuvaippahan valkeaan pukeuduin
ja keijuista unelmoin.
Mies vieras on tuo, jota katson nyt,
hän joskus on juhlissa hymyillyt,
hän liekkuman herkut on tiennyt,
on heleissä helmoissa uinunut öin
ja lemmessä levännyt ruusuisin vöin
ja kätensä varsille vienyt.
Oman onnensa tahtoi hän valloittaa
ja hän tahtoi kauvas vuorien taa,
mistä kunnian kukkulat väikkyi
ja aattehen salamat säikkyi.
Hän lännen siivillä tahtoi pois
kuin kuuman verensä valtijas ois,
ja mielensä lauloi ja läikkyi,
hän nauroi ja hehkui ja hullaantui,
kävi vuoria, kovia koskia ui
ja kaihosi kaukaista tulta.
Hän vaaralle nous,
missä kotka sous,
näki poltetun metsän vaan
ja hiiltyvän mustan maan,
missä jalkoja poltteli multa,
näki peninkulmien savuiset salot
ja tuhassa toiveet ja tulessa talot,
jotka etsijän tietä sulki.
Hän taivaan tulille nyrkkiä pui
ja kolkkoa korpea kammoksui,
luuli tulevan maailman viimeisen yön,
näki turhiksi taistot ja turhaksi työn,
taas laaksoon hän murheella kulki.
Nyt näki hän elämän erämaan. -- --
Hän elämän uness' oli kulkenut vaan,
sen itse huviksi poltti hän näin
öin kulkeissa virvaliekkejä päin.
Hän itki, itki
ja kulki pitkin
kuin hullu houreissa soista siltaa
ja muisti lempensä ensi iltaa,
myös epätoivonsa viime yötä
ja monta syksyistä synnin työtä.
Hän muiston yrttejä yössä kitki,
ne poimi tähteen
ja löysi lähteen.
Hän itki kotia, kotimaataan
ja muisti äitiä, muisti taataa,
ja sydän paatunut heltyi, taipui,
hän lähteen reunalle vaipui.
Niin yksin, yksin siin' istui hän
ja tunsi ikuisen ikävän,
hän katsoi alas
ja silmää salas...
Hän huomas kasvonsa kuihtuneiksi
ja huulet janosta kuivuneiksi;
hän lähteen silmästä joi ja joi
ja katso, -- kukkia reunat nousi
ja pilven varjot ne pintaa sousi
ja puissa iloiset linnut soi,
hän raudan raikasta voimaa maistoi,
hän nosti päänsä ja päivä paistoi
ja nukkaa vihreän vihantaa
taas nosti elämän erämaa.
Hän tilit taivahan kanssa laittoi
ja vanhat valheensa poikki taittoi
ja yöstä rintansa rauhattuuden
hän tunsi syntyvän aamun uuden,
hän kulki lähteeltä riemuretkiin
ja luomislaulunsa suuriin hetkiin.