Jos lähetystön portinvartija olisi Manuelin käskyä noudattaen juossut
Beausiren jäljestä, niin myöntäkäämme, että hänelle olisi siitä
tullut aika puuha. Sillä heti kun Beausire oli varkaiden pesästä
päässyt, lähti hän niin sanoaksemme lyhyttä neliä Coquillière-kadulle
ja sieltä täyttä neliä Saint-Honorén kadulle. Luullen, että toverit
yhä ajoivat takaa, hän sekoitti jälkiään luovien puolelta toiselle
niillä mutkikkailla, risteilevillä kaduilla, jotka ympäröivät
viljahallia. Muutaman minuutin päästä hän oli melkein varma, ettei
kukaan ollut voinut häntä seurata; mutta toisestakin asiasta hän oli
varma, siitä näet, että hänen voimansa olivat lopussa ja ettei hyvä
ajohevonenkaan olisi sen paremmin juossut.
Beausire istuutui viljasäkille Viarmes-kadulla, joka kiertää hallin
ympäri, ja oli mitä hartaimmin katselevinaan mediciläistä patsasta,
jonka Bachaumont oli ostanut pelastaakseen sen talonpurkajain
vasaran alta ja lahjoittaakseen kaupungintaloon. Mutta tosiasia
on, ettei Beausire katsellut Filibert Delormen muovailemaa teosta
eikä sitä aurinkokelloa, jolla Fingre oli sen koristanut. Hän
puuskutti tuskallisesti keuhkojensa perältä asti vinkuvaa ja
vuoroin käheää hengitystä kuin nääntyneistä palkeista. Pitkään
aikaan hän ei jaksanut täydentää sitä ilmamäärää, mikä hänen täytyi
kurkustaan purkaa, jotta taas syntyisi tasapainotila tukehtumisen ja
liikaverisyyden välillä. Vihdoin se hänelle onnistui niin syvällä
huokauksella, että se olisi kuulunut Viarmes-kadunkin asujanten
korviin, elleivät he olisi olleet viljaansa myymässä ja punnitsemassa.
"Ah", tuumi Beausire, "nyt siis on unelmani toteutunut: minä olen
rikas."
Ja taas hän henkäisi syvään.
"Nyt minusta voi tulla ihan rehellinen mies; tuntuupa jo melkein,
kuin alkaisin lihota."
Tosiasia on, että ellei hän juuri lihonnut, niin ainakin oli
pullistunut.
"Minä teen", jatkoi hän äänetöntä yksinpuhelua, "myös Olivasta yhtä
rehellisen naisen kuin itse olen rehellinen mies. Hän on kaunis ja
vaatimuksissaan hyvin yksinkertainen."
Mies poloinen!
"Hän ei tule hyljeksimään hiljaista elämää maaseudulla, sievällä
maatilalla, jota sanomme omaksemme, likellä jotakin pientä kaupunkia,
jossa meitä helposti luullaan oikein herrasväeksi."
"Nicole on hyvä; hänessä ei ole kuin kaksi vikaa: laiskuus ja ylpeys."
Ei enempää! Beausire parka! Kaksi kuolemansyntiä!
"Ja kun hankin sen, mitä noihin kahteen vikaan tarvitaan, saan minä,
onnenonkija Beausire, täydellisen vaimon."
Tähän hän keskeytti ajatuksensa; hengitys oli taas tasaantunut.
Hän pyyhki otsaansa, otti selville, että sata tuhatta livreä oli
tallella, ja rupesi sekä ruumiin että sielun puolesta virkistyneenä
harkitsemaan asemaansa.
Viarmes-kadulta häntä ei haettaisi, mutta haettaisiin muualta.
Lähetystön herrat eivät niinkään hevillä hellittäisi osuuttaan
saaliista. He jakaantuisivat eri joukkueiksi ja kävisivät ensin
rosvon kotona.
Siinäpä se pulma oli! Hänen kotinsa oli myös Olivan. He
varoittaisivat Olivaa, kenties pitelisivät pahoin; kukapa tietää,
vaikka olisivat niin julmia, että ottaisivat hänet panttivangiksi.
Mikä estäisi niitä kerjäläisroistoja jo aikoja tietämästä, että
Beausire intohimoisesti rakasti neiti Olivaa, ja miksi he, tämän
tietäen, eivät käyttäisi hänen intohimoaan hyväkseen? Näiden kahden
äärimmäisen vaaran rajalla Beausire oli tulla hulluksi, mutta
lopulta voitti rakkaus. Hän ei sietänyt, että kukaan kajoisi hänen
rakastettuunsa. Ja niin hän lähti Dauphine-katua kohti.
Hänellä oli muuten rajaton luottamus kulkunsa nopeuteen; kuinka
nopsia olivatkaan vainoojat, eivät he voineet hänen edelleen ehtiä.
Paremmaksi varmuudeksi hän otti ajurin, jolle näytti kuuden livren
rahaa komentaen: Pont-Neufille! Hevoset eivät enää juosseet, ne
lensivät.
Ilta oli jo tulossa. Beausire käski ajaa sillan vallikäytävälle,
Henrik IV:n patsaan taakse. Siihen aikaan pääsi sinne
ajoneuvoillakin; se oli ihmisten yhtymäpaikka, varsin arkipäiväinen,
mutta suosittu.
Uskaltaen pistää päänsä vaunujen ovesta Beausire tähysteli
Dauphine-kadulle päin. Hän oli jonkun verran tutustunut poliisin
kätyreihin: kymmenen vuotta hän oli elämästään käyttänyt oppiakseen
heitä tuntemaan, jotta osaisi tarpeen tullen karttaa. Sillankorvassa
Dauphine-kadun puolella hän huomasi kaksi miestä, jonkun matkan
päässä toisistaan, kurottamassa kaulojaan mainitulle kadulle
päin, ikäänkuin siellä olisi jotakin katseltavaa. Nuo miehet
olivat urkkijoita. Eikä ollutkaan harvinaista nähdä urkkijoita
Pont-Neufillä, koska silloin oli sananlaskukin, jossa sanottiin, että
oli parasta mennä Pont-Neufille, jos teki mieli nähdä pappi, ilotyttö
ja valkoinen hevonen; ovathan valkoiset hevoset, pappispuvut ja
ilotytöt aina olleet poliisin silmätikkuna.
Beausire ei tuosta ollut kuin harmissaan, hieman pulassa;
hän tekeytyi kyttyräselkäiseksi ja ontuvaksi, muuttaakseen
käyntitapaansa, ja tunkeutuen väkijoukon halki hän pääsi
Dauphine-kadulle. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, mitä hän pelkäsi.
Ja kaukaa hänelle loisti se talo, jonka akkunoissa usein näyttäytyi
kaunis Oliva, hänen elämänsä tähti.
Nyt sen akkunat olivat kiinni; arvatenkin Oliva lepäsi sohvalla
lukemassa huonoa romaania, tai nakertelemassa makeisia. Äkkiä
Beausire luuli nähneensä vastapäisessä porttikäytävässä
poliisikonstaapelin päällysviitan. Ja lisäksi näkyi toinen
viranomainen salin akkunassa. Häntä alkoi taas hiottaa, ja kylmä
hiki on epäterveellistä. Nyt oli myöhäistä peräytyä: täytyi mennä
talon ohitse. Senkin hän uskalsi, hiipi sivutse ja katsahti sinne.
Sepä vasta näky! Porttikäytävä täynnä Pariisin kaartilaisia, joiden
keskellä näkyi muuan Châteletin mustapukuinen komisario.
Beausiren nopea silmäys keksi kuitenkin heti, että nuo miehet olivat
hämillään, ihmeissään ja noloja. Jos kellä on, kuten Beausirella oli,
tottumus lukea poliisimiesten kasvoista, niin ei tarvitse kahdesti
silmäillä näitä herroja älytäkseen, onko otus päässyt heiltä karkuun.
Hän tuumi, että Crosne, saatuaan asioista tiedon miten ja keltä
tahansa, oli tahtonut vangita Beausiren, mutta tavannut vain Olivan.
Ja siitä tuo nolous! Jos Beausiren asiat olisivat olleet tavallisella
kannalla ja ellei hänellä olisi ollut mukanaan sataa tuhatta livreä,
olisi hän syössyt keskelle kärkkyjiä ja Nisuksen tavoin huutanut:
Tässä minä olen, minä sen tein!
Mutta se ajatus, että nuo miekkoset hypistelisivät sataa tuhatta
livreä ja pitelisivät kurkkuaan kuumana koko elinikänsä, että
niin rohkeasta ja sukkelasta tempusta, jonka hän, Beausire, oli
suorittanut, olisi hyötyä vain poliisin kätyreille, se ajatus pääsi
kaikista hänen arveluistaan voitolle ja tukahutti kaikki hänen
rakkaushuolensa.
"Järjellisesti puhuen", tuumi hän, "jos annan siepata itseni,
siepataan myös sata tuhatta livreä. Se ei auta Olivaa... syöksyn
häviöön... todistan hänelle, että rakastan kuin mielipuoli... mutta
hänen sietäisi sanoa minulle: sinä olet nauta; piti rakastaa minua
vähemmän ja pelastaa minut. Parasta siis on pötkiä tieheni ja panna
talteen rahat, joista kaikki hyvä tulee: vapaus, onni ja filosofia."
Näin harkiten Beausire puristi rahoja rintaansa vasten ja lähti
juoksemaan Luxembourgin puistoa kohti, sillä jo tunnin aikaa hän
oli kulkenut vain vaistomaisesti, ja kun hän oli sadat kerrat ennen
hakenut Olivaa Luxembourgista, veivät jalat häntä sinne nytkin. Tämä
oli kuitenkin huonosti harkittua, jos kerran oli niin piintynyt
järkevyyteen kuin Beausire; sillä poliisi, tuntien varkaiden tavat
yhtä hyvin kuin hän tunsi poliisin, hakisivat häntä tietysti
Luxembourgin puistosta.
Mutta taivas tai paholainen oli päättänyt, ettei herra de Crosne
joutuisi tällä kertaa tekemisiin Beausiren kanssa. Tuskin oli
Nicolen rakastaja kääntynyt Saint-Germain-des-Prés-kadun kulmasta,
kun oli vähällä joutua komeiden vaunujen alle, joiden hevoset
ravasivat uljaasti Dauphine-kadulle päin. Pariisilaisen ketteryytensä
avulla, joka on muille eurooppalaisille outo, hänen onnistui juuri
paraiksi väistää väliaisaa. Tosin hän ei ehtinyt pelastua ajajan
kiroukselta ja piiskansivallukselta, mutta sadan tuhannen livren
omistaja ei sellaisista pikkuasioista ole milläänkään, varsinkaan
pariisilaiskaartin ollessa ihan kintereillä.
Beausire heittäytyi siis syrjään, mutta samassa hän näki vaunuissa
Olivan ja pulskan herran, jotka puhelivat keskenään vilkkaasti.
Hänen päästämänsä pieni huudahdus ei vaikuttanut muuta kuin
yllytti hevosia. Hän olisi seurannut vaunuja, mutta ne kulkivat
Dauphine-kadulle päin, mille ainoalle kadulle Beausire ei nyt
halunnut mennä. Ja sitäpaitsi, vaikka vaunuissa istuja näyttikin
Olivalta, täytyi sen olla kuvittelua, näköhäiriötä; se ei ollut vain
erehdys, vaan samaa kuin nähdä kaksinaisesti, nähdä Oliva kaikkialla.
Vielä oli muistettava, ettei Oliva voinut istua vaunuissa, koska
poliisi hänet vangitsi Dauphine-kadun varrella.
Beausire-parka poikkesi siveellisesti ja ruumiillisesti
tuskaantuneena Fossés-Monsieur-le-Prince-kadulle, joutui
Luxembourgiin, kulki jo autioksi käyneen korttelin halki ja löysi
tullin takana turvapaikakseen pienen hökkelin, jonka emäntä koki
kaikin tavoin olla hänelle mieliksi. Sinne hän asettui, kätki rahat
erään lattiakiven alle, sovitti sängynjalan kivelle ja pani maata
hikoillen ja kiroillen, mutta väliin taas ylistäen Merkuriusta ja
rauhoittaen kuumeista ellotustaan sokeroidulla, kanelinsekaisella
viinillä, jollainen juoma sopiikin hikoilevalle ruumiille ja
levottomalle sielulle.
Hän oli nyt varma, ettei poliisi häntä löytäisi, ettei kukaan pääsisi
hänen rahojaan ryöstämään. Lisäksi hän oli varma siitä, että Nicole
ei ollut syypää mihinkään rikokseen ja että syyttömän pitäminen
ikuisessa vankeudessa ei enää käynyt päinsä. Lopulta hän varmistui
siitäkin, että sadalla tuhannella livrellä voisi vapauttaa Olivan,
hänen ainaisen seuralaisensa, jos häntä pidettäisiin vangittuna.
Jäljellä olivat lähetystötoverit; näiden kanssa oli pahempi tehdä
tiliä. Mutta Beausire oli ottanut rettelöitä lukuun. Hänen olisi kai
parasta jättää heidät Ranskaan ja lähteä Sveitsiin, vapaaseen ja
siveelliseen maahan, heti kun Oliva pääsisi vapaaksi.
Mikään niistä tuumista, joita Beausire suunnitteli ryyppiessään
kuumennettua viiniä, ei toteutunut; se ei ollut sallittu. Ihminen
tulee melkein aina tehneeksi virheen kuvitellessaan näkevänsä,
vaikkei näe, ja erehtyy vielä pahemmin luullessaan, ettei ole nähnyt,
vaikka todella on nähnyt. Käymme nyt selittämään tätä mietelmää
lukijalle.