Pitkällinen pakinoiminen on mieluisana etuna niillä, joilla ei enää
ole varsinaista sanottavaa toisilleen. Sen onnen jälkeen, että saa
olla vaiti tai huudahduksilla ilmaista halunsa, lienee suurin se,
että saa puhua paljon tarkoittamatta mitään.
Kun oli kulunut pari tuntia kardinaalin vaunujen poistumisesta,
olivat hän ja kreivitär ehtineet yllämainitulle kannalle. Kreivitär
oli suostunut, kardinaali oli voittanut, mutta sittenkin jälkimäinen
oli orja, edellinen valtias. Kaksi miestä pettää toisiaan
kädenlyönnillä; mies ja nainen pettävät toisiaan suudellen. Mutta
tässä molemmat pettävät toisiaan vain siksi, että kumpikin tahtoi
joutua petetyksi. Kummallakin oli päämääränsä, jota varten oli
tarpeen läheinen suhde. Kumpikin oli siis päässyt tahtonsa perille.
Kardinaali ei enää huolinutkaan salata maltittomuuttaan, teki vain
lyhyen matkan päästäkseen puhelussa taas käsiksi Versaillesiin
ja niihin suosionosoituksiin, joita tulisi kuningattaren uudelle
suosikille, ja sanoi:
"Hän on jalomielinen eikä säästele mitään tahtoessaan auttaa niitä,
joita rakastaa. Hänessä on harvinainen äly osata antaa pikkuisen
monelle tuttavalle, ja paljon muutamalle ystävälle."
"Luuletteko siis, että kuningatar on rikas?" kysyi rouva de la Motte.
"Hän osaa yhdellä sanalla, liikkeellä, hymyllä loihtia esiin
varoja. Yksikään ministeri, paitsi ehkä Turgot, ei ole rohjennut
kuningattarelta kieltää, mitä hän on pyytänyt."
"Vai niin, mutta minä tiedän, että hän on vähemmän rikas, kuin
luulette, kuningatar parka tai pikemmin naisparka!"
"Kuinka niin?" kysyi kardinaali.
"Onko se rikas, jonka täytyy olla jotakin vailla?"
"Mitä vailla? Kertokaa, rakas Jeanne."
"Voi taivas, kerron vain, mitä näin, en enempää enkä vähempää."
"Mitä ihmettä se on?"
"Ajatelkaapa, se kuningatar raukka on saanut kestää kaksi
sietämätöntä tuskaa?"
"Kertokaa, hyvä kreivitär!"
"Tiedättekö, rakas prinssi, mitä on naisellinen halu?"
"En, mutta soisin teidän selittävän."
"No kuulkaa, kuningatar haluaa, mutta ei voi haluaan tyydyttää."
"Haluaa... ketä?"
"Ei, vaan jotakin."
"No mitä?"
"Timanttista kaulanauhaa."
"Vai niin! Nyt ymmärrän. Tarkoitatte Böhmer ja Bossangen timantteja?"
"Juuri niitä."
"Vanha juttu, kreivitär."
"Vanha tai uusi, mutta eikö se vie kuningatarta epätoivoon, ettei voi
saada, mitä pelkkä suosikki oli vähällä saada? Jos kuningas Ludvig XV
olisi elänyt pari viikkoa lisää, olisi Jeanne Vaubernier saanut, mitä
Marie-Antoinette ei saa."
"Kuulkaapa, hyvä kreivitär, nyt erehdytte; kuningatar olisi jo
monasti voinut saada nuo timantit, mutta ei ole huolinut."
"Joutavia!"
"Vakuutan, että kuningas on hänelle niitä tarjonnut, mutta hän ei ole
tahtonut niitä ottaa vastaan kuninkaan omasta kädestä."
Ja kardinaali kertoi jutun sotalaivasta. Jeanne kuunteli hartaasti ja
sanoi kardinaalin lopetettua:
"Entä sitten?"
"Kuinka niin... sitten?"
"Mitä se todistaa?"
"Ettei hän huolinut, luullakseni."
Jeanne kohautti hartioitaan.
"Te tunnette naiset, hovin, kuninkaat, mutta eksytte uskomaan
tuommoista vastausta!"
"Oli miten oli, minä totean, että hän kieltäytyi."
"Rakas prinssi, se osoittaa vain, että kuningattaren teki mieli
lausua jotakin suurenmoista, kansanmielistä, ja sen hän lausuikin."
"Vai sillä tapaa te luotatte kuninkaallisiin hyveisiin!" sanoi
kardinaali. "Voi sitä epäluuloa! Pyhä Tuomaskin oli teidän
rinnallanne uskovainen."
"Epäilevä tai uskovainen, mutta yhden asian voin teille vakuuttaa."
"No, minkä?"
"Sen, että heti kun kuningatar oli kaulanauhan hylännyt, häneen tuli
hurja halu se saada."
"Tuo on vain mielikuvitusta, rakkaani. Ensiksikin saatte olla varma,
siitä, että kuningattarella on vikojensa ohella muuan erinomainen
ansio."
"Mikä se on?"
"Hän on tasapuolinen! Hän ei erityisesti välitä kullasta, hopeasta
tai jalokivistä. Hän osaa käsitellä kivennäisiä niiden arvon mukaan.
Hänestä voi kukka vyössä olla saman arvoinen kuin timantti korvassa."
"Sitä vastaan en kiistä, mutta tällä kertaa väitän yhä, että hän
haluaa panna monta timanttia kaulaansa."
"Koettakaa todistaa, kreivitär."
"Se on perin helppoa; näinhän kaulanauhan tänään."
"Tekö?"
"Minä juuri; enkä vain nähnyt, vaan hypistelin."
"Missä?"
"Versaillesissa tietysti."
"Versaillesissa?"
"Niin, kun jalokivikauppiaat tulivat houkuttamaan kuningatarta
viimeisen kerran."
"Ja kaunis se on?"
"Ihmeen kaunis."
"Varmaankin te tosinaisena ymmärrätte, että sitä kaulanauhaa voi niin
ajatella."
"Minusta sitä ajatellessa menettää ruokahalunsa ja unensa."
"Voi kun ei minulla ole laivaa tarjottavana kuninkaalle!"
"Laivaa?"
"Niin, siitä hyvästä hän antaisi minulle tuon koristeen, ja sitten
voisitte taas syödä ja nukkua."
"Laskette pilaa?"
"En ollenkaan."
"No sitten voisin sanoa teille jotakin, mistä aikalailla hämmästytte."
"Sanokaa vain."
"Minä en siitä kaulanauhasta huolisi."
"Sitä parempi, kreivitär, sillä minä en voisikaan sitä teille antaa."
"Ette te eikä kukaan, sen pahempi, ja sen juuri kuningatar tietää, ja
siksi hän sitä haluaa."
"Mutta sanoinhan, että kuningas sitä tarjosi hänelle."
Jeanne teki kiivaan, melkein sopimattoman liikkeen.
"Ja minä sanon teille", sanoi hän, "että naiselle ovat tuollaiset
lahjat silloin mieluisempia, kun antajana ei ole se, joka pakottaa
hänet ottamaan vastaan."
Kardinaali katseli Jeannea tarkkaavammin.
"Nyt en oikein ymmärrä", sanoi hän.
"Sitä parempi; annetaan olla. Ja mitä tuosta koristeesta
välitättekään, kun emme voi sitä saada?"
"Jos minä olisin kuningas ja te kuningatar, pakottaisin teidät kyllä
ottamaan vastaan."
"Vaikkette olekaan kuningas, pakottakaa kuningatar se ottamaan!
Silloin näette, tuleeko hänen tuosta pakotuksesta niin paha mieli,
kuin luulette."
Kardinaali tutki Jeannen ilmettä vielä kerran.
"Oletteko todella varma, ettei tässä ole erehdystä? Että
kuningattarella on se halu?"
"Ihan hurja. Kuulkaapa, hyvä prinssi, ettekö ole joskus sanonut
vai olenko kuullut sanottavan, ettei teidän tulisi paha mieli, jos
joutuisitte ministeriksi?"
"Hyvinkin mahdollista, että olen niin puhunut, kreivitär."
"Hyvä. Pannaan vetoa, rakas prinssi..."
"Mistä?"
"Siitä, että kuningatar tekisi ministeriksi sen miehen, joka osaisi
tuon kaulanauhan toimittaa viikon päästä hänen pöydälleen."
"Mitä te sanotte?"
"Sanonpa vain, mitä ajattelen... Vai pitäisikö ajatella hiljaa?"
"Ei suinkaan."
"Sitäpaitsi ei se koske teitä, mitä sanoin. Onhan selvää, ettei
teidän tee mieli tuhlata puoltatoista miljoonaa kuningattaren oikun
vuoksi; se olisikin liian kallis hinta salkusta, jonka saatte
ilmankin ja joka on teille annettava. Saatte siis pitää loruna sen,
mitä sanoin. Minä olen kuin papukaija; minut on huikaistu auringolla,
ja nyt hoen yhtä mittaa, että on lämmin. Ah, monseigneur, yhden
päivän hovisuosio on kova koetus maalaisnaiselle! Ennenkuin niihin
säteisiin vei suoraan katsoa, täytyy olla kotka, niinkuin te olette."
Kardinaali vaipui haaveisiin.
"Mutta kuulkaahan", sanoi Jeanne, "nyt te arvostelette minua niin
pahasti, pidätte minua niin halpana ja mitättömänä, ettette suvaitse
edes puhua minulle!"
"Johan nyt!"
"Kuningatarta olen arvostellut itseni mukaan."
"Kreivitär!"
"Kuinka muuten! Luulin hänen haluavan timantteja, koska hän huokasi
niitä katsellessaan, niin minä luulin, koska hänen sijassaan olisin
myös halunnut; suokaa anteeksi heikkouteni."
"Te olette ihailtava nainen; teissä on uskomattomalla tavalla
yhdistettynä sydämen heikkoutta, kuten sanoitte, ja järjen voimaa.
Muutamina hetkinä olette niin vähän nainen, että kauhistun; toisina
taas niin ihastuttavan runsaasti, että kiitän siitä taivasta ja
itseänne."
Ja kohtelias kardinaali pani mielistelynsä loppuun pisteen
suudelmalla.
"Kas niin", sanoi hän, "älkäämme niistä asioista enää puhuko."
"Olkoon", mutisi Jeanne, ajatellen: "Eiköhän kala sittenkin ole
tarttunut koukkuun?"
Mutta vaikka kardinaali juuri oli tahtonut jättää asian sikseen,
sanoi hän hetkisen kuluttua.
"Ja teistä se jalokiviseppä, joka tuli uudestaan kauppaamaan, oli
Böhmer?"
"Niin, Bossangen kanssa", vastasi rouva de la Motte viattomasti.
"Bossange... Malttakaa", sanoi kardinaali kuin muistellen. "Bossange,
eikö se ole hänen yhtiökumppaninsa?"
"On, pitkä ja laiha mies."
"Juuri niin. Ja niiden liike on..."
"Jossakin Ferrailin tai Ecolen rantakadun varrella, en tiedä oikein
missä, mutta ainakin se on likellä Pont-Neufiä."
"Oikein, Pont-Neufin lähellä; siellähän minä olenkin nähnyt heidän
nimensä erään portin yläpuolella, kun olen ajanut ohitse."
"Ahaa", tuumi Jeanne, "koukku tunkee yhä syvemmälle."
Jeanne olikin oikeassa: koukku oli tarttunut hyvin syvälle.
Niinpä kun kardinaali seuraavana aamuna lähti pienestä
Saint-Antoinen esikaupungin talosta, ajoi hän suoraan Böhmerin
luo. Hän aikoi esiintyä tuntematonna, mutta Böhmer ja Bossange
olivat hovihankkijoita ja osasivat jo heti alussa puhutella häntä
monseigneuriksi.
"Vai niin, vai monseigneuriksi te sanotte", huomautti kardinaali,
"mutta kun tunnette minut, niin pitäkää edes huolta, etteivät muut
tunne."
"Monseigneur saa olla huoleti. Odotamme monseigneurin määräyksiä."
"Tulin ostamaan sen timanttisen kaulanauhan, jota näytitte
kuningattarelle."
"Olemme aivan onnettomia, mutta monseigneur on myöhästynyt."
"Kuinka niin?"
"Se on myyty."
"Mahdotonta, koska eilen uudestaan tarjositte sitä hänen
majesteetilleen."
"Joka uudestaan sen hylkäsi, ja senvuoksi edellinen kauppa pysyy."
"Kenenkä kanssa se kauppa on tehty?" kysyi kardinaali.
"Se on salaisuus, monseigneur."
"Olette liian salaperäinen, herra Böhmer", sanoi kardinaali ja nousi.
"Mutta, monseigneur..."
"Arvelin, monsieur", keskeytti kardinaali, "että Ranskan hovin
jalokivien hankkija mielellään myisi nämä kauniit timantit
ranskalaiselle; teistä on portugalilainen parempi... kullakin on
makunsa, herra Böhmer."
"Monseigneur siis tietää kaikki!" huudahti jalokivikauppias.
"Mitä kummaa siinä olisi?"
"Jos monseigneur sen tietää, on sen voinut ilmoittaa vain kuningatar."
"Entä jos niin olisikin laita?" sanoi kardinaali kumoamatta oletusta,
joka mielisteli hänen itserakkauttaan.
"Se muuttaa asiaa melkoisesti, monseigneur."
"Selittäkää tarkemmin."
"Salliiko monseigneur minun puhua aivan vapaasti?"
"Tietysti."
"No sitten voin sanoa, että kuningatar haluaa tätä koristetta."
"Oletteko varma?"
"Täydellisesti."
"Miksi hän ei sitä osta?"
"Hän kieltäytyi silloin, kun kuningas sitä tarjosi, ja jos hän
muuttaisi mieltään, kun on saanut niin paljon ylistystä, olisi se
samaa kuin esiintyä oikullisena."
"Kuningattareen ei ulotu se, mitä sanotaan."
"Totta kyllä, jos hänestä jotakin sanoo kansa tai vaikkapa hoviväki,
mutta kun itse kuningas sanoo..."
"Mutta tiedättehän, että kuningas on tahtonut lahjoittaa
kuningattarelle kaulanauhan."
"Aivan oikein, mutta hän kiirehti myös kiittämään kuningatarta lahjan
hylkäämisestä."
"No, mitä herra Böhmer siitä päättää?"
"Että kuningatar mielellään tahtoisi kaulanauhan, mutta ei esiintyisi
ostajana."
"Vai niin, mutta te erehdytte; asian laita ei ole sinnepäinkään."
"Sepä ikävää, monseigneur, sillä vain se olisi ollut pätevä syy
purkaa kauppamme Portugalin lähettilään kanssa."
Kardinaali harkitsi. Niin ovela kuin onkin valtiomiesten
valtioviisaus, on kauppiasten kuitenkin vielä ovelampi... Ensiksikin
valtiomies hieroo sopimusta useimmiten sellaisista arvoista, joita
hänellä ei ole; kauppiaalla on kynsiinsä puristettuna se esine, joka
kiihottaa halua: jos sen häneltä ostaa ja kalliisti maksaa, pitää hän
itseään melkein rosvottuna. Nähdessään olevansa tämän miehen vallassa
kardinaali sanoi:
"Olettakaapa, monsieur, että kuningatar haluaa kaulanauhaanne..."
"Se muuttaa asian, monseigneur. Kaikki kaupat voin purkaa, jos on
annettava etuoikeus kuningattarelle."
"Mikä sen hinta on?"
"Viisitoista sataa tuhatta livreä."
"Millaisiksi tahdotte maksuehdot?"
"Portugal lupasi heti osan käteisellä, ja minun piti itse viedä
kaulanauha Lissaboniin, ja siellä saisin loput."
"Se maksutapa ei käy meidän kesken päinsä, mutta osamaksun saatte
heti, jos se on kohtuullinen."
"Sata tuhatta."
"Ne voin hankkia. Entä muu osa?"
"Teidän korkea-arvoisuutenne halunnee aikaa?" sanoi Böhmer. "Teidän
korkea-arvoisuutenne takuulla se kyllä sopii. Mutta viivytys on
toisaalta tappioksi. Sillä huomatkaa, monseigneur: näin suuressa
kaupassa numerot paisuvat ihan itsestään. Viidentoista sadan tuhannen
korko on jo viiden prosentin mukaan seitsemänkymmentä viisi tuhatta,
mutta sellainen korko veisi kauppiaan häviöön; täytyy olla vähintään
kymmenen prosenttia."
"Siitä karttuisi tuon laskun mukaan sataviisikymmentä tuhatta livreä
lisää."
"Aivan niin, monseigneur."
"Olettakaamme, herra Böhmer, että myytte kaulanauhan kuudentoista
sadan tuhannen livren hinnasta ja siitä viisitoista sataa tuhatta
jaetaan kolmeksi eräksi, jotka lankeavat vuoden kuluessa. Sopiiko?"
"Monseigneur, silloin me häviämme viisikymmentä tuhatta livreä."
"Sitä en usko. Jos saisitte huomenna käteenne viisitoista sataa
tuhatta livreä, joutuisitte pulaan; eihän jalokivikauppias osta sen
hintaista maatilaa."
"Meitä on kaksi, yhtiömieheni ja minä."
"Sitä en kiellä, mutta sama se, teidän on sittenkin mukavampi joka
kolmennesvuoden päästä nostaa viisisataa tuhatta eli kumpikin
kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä."
"Monseigneur unohtaa, että nämä timantit eivät ole meidän. Jospa ne
olisivat omiamme, olisimme niin rikkaita, ettei tarvitsisi huolehtia
maksutavasta tai rahojen sijoittamisesta."
"Kenenkä ne siis ovat?"
"Kenties kymmenenkin saamamiehen; olemme ostaneet timantit vähin
erin. Yhdestä olemme velkaa Hampuriin, yhdestä Neapeliin, toisesta
Buenos-Ayresiin ja parista Moskovaan. Saamamiehemme odottavat
kaulanauhan myymistä saadakseen maksun. Mahdollinen voitto on vain
meidän omamme, mutta valitettavasti olemme siitä asti, kun tämä kovan
onnen kaulanauha on ollut myytävänä, siis jo parin vuoden aikana
menettäneet korkoja kaksisataa tuhatta livreä. Siitä arvaatte, jääkö
meille voittoa."
Kardinaali keskeytti Böhmerin selitykset sanoen:
"Niin, niin, mutta minä en ole sitä kaulanauhaa vielä nähnyt."
"Se on totta, monseigneur. Tässä se on."
Ja ottaen huomioon tavalliset varokeinonsa Böhmer näytti
kallisarvoista koristetta.
"Ihana se on!" huudahti kardinaali, hellästi hypistellen solkia,
joiden hän arvasi koskeneen kuningattaren kaulaa.
Tarpeeksi katseltuaan ja ihailtuaan hän sanoi:
"Pidetään kauppa siis päätettynä?"
"Hyvä on, monseigneur, ja nyt menen suoraa päätä lähetystöön
peruuttamaan sopimuksen."
"En olisi luullut, että jokin Portugalin lähettiläs nyt olisi
Pariisissa."
"On kyllä, monseigneur; täällä on herra de Souza, toistaiseksi salaa."
"Tekemässä tätä kauppaa?" sanoi kardinaali nauraen.
"Niin, monseigneur."
"Souza parka! Kyllä minä hänet tunnen." Ja hänen hilpeytensä yltyi.
Böhmer katsoi olevan paikallaan yhtyä ostajansa iloisuuteen.
Molemmat nauroivat hyvän aikaa tuon kaulanauhan johdosta Portugalin
kustannuksella.
Kun kardinaali oli lähdössä, pysäytti hänet Böhmer kysyen:
"Suvaitseeko monseigneur mainita, kuinka tämä kauppa lähemmin
järjestetään?"
"Niin yksinkertaisesti kuin suinkin."
"Monseigneurin hovimestarin kautta?"
"Ei, vaan minä toimitan kaikki itse."
"Ja milloin?"
"Huomenna."
"Sovitut sata tuhatta?"
"Tuon tänne huomenna."
"Hyvä, monseigneur. Ja vekselit?"
"Laaditaan täällä huomenna."
"Kaikki on parhain päin, monseigneur."
"Ja koska osaatte olla vaiti, herra Böhmer, niin pankaa hyvin
mieleenne, että teillä nyt on muuan kaikkein tärkeimpiä salaisuuksia."
"Monseigneur, sen kyllä arvaan ja koetan niin toimia, että ansaitsen
luottamusta teiltä ja myös hänen majesteetiltaan kuningattarelta",
lisäsi hän taitavasti.
Kardinaali punastui ja lähti ulos hämmentyneenä, mutta onnellisena
kuten ainakin se, joka intohimon puuskassa tuhlaa kaikkensa.
Seuraavana päivänä Böhmer suuntasi kulkunsa syvämietteisen näköisenä
Portugalin lähetystöön, mukanaan yhtiömiehensä Bossange.
Samaan aikaan oli lähetystön ensimmäinen ylisihteeri, herra Beausire
ottamassa vastaan tilejä ensimmäiseltä viralliselta sihteeriltä,
herra Ducorneaulta, ja lähettiläs don Manuel y Souza selitti paraikaa
uutta toiminta-suunnitelmaa yhtiömiehelleen, kamaripalvelijalle.
Böhmerin viime käynnin jälkeen oli täällä Jussienne-kadun hotellissa
tapahtunut monta muutosta. Kuten jo on mainittu, oli kaksilla
postivaunuilla saapunut henkilökunta sijoittunut tarpeen mukaan
eri paikkoihin ja toimiin, kuten uuden lähettilään talous vaati.
Jakamalla keskenään eri tehtävät, joita he hoitivat erinomaisen
hyvin, ja niitä vaihtamalla saivat osakkaat mainion tilaisuuden itse
valvoa etujaan, mikä on omansa lisäämään rohkeutta pulmallisessa
yrityksessä. Ihastuneena näiden palvelijain älykkäisyydestä Ducorneau
ihaili myös lähettilästä, joka oli niin vapaa kansallisesta
itserakkaudesta, että otti palvelukseensa pelkkiä ranskalaisia,
ensimmäisestä sihteeristä kolmanteen kamaripalvelijaan asti. Juuri
tämän seikan hän ottikin puheeksi Beausiren kanssa, esittäessään
tälle tilejä, ja ylisti lähettilään näkökantaa.
"Souzat, nähkääs", selitti Beausire, "eivät ole niitä piintyneitä
portugalilaisia, jotka pitävät kiinni neljännentoista vuosisadan
elintavoista ja joita vielä tavataan maaseudullamme paljonkin. Ei,
vaan he ovat maailmalla liikkuvaa ylimystöä, miljoonamiehiä, jotka
voisivat jossakin ottaa kuninkuuden, jos tahtoisivat."
"Mutta se ei ole juolahtanut heidän mieleensä", sanoi Ducorneau
sukkelasti.
"Mitä etua siitä olisi? Kun on joku miljoona ynnä ruhtinaallinen
nimi, eikö silloin ole kuninkaan vertainen?"
"Tuopa on perin filosofista oppia", sanoi Ducorneau hämmästyneenä.
"En olisi odottanut, että diplomaatin suusta saisin kuulla sellaista
tasa-arvoisuuden teoriaa."
"Me olemme poikkeus", vastasi Beausire hieman harmissaan, kun ei
muistanut virka-asemaansa. "Olematta Voltairen kannattaja tai
Rousseaun lailla armenialainen voi tuntea filosofisen maailman ja
luonnolliset teoriat olosuhteiden ja voimien erilaisuudesta."
"Tiedättekö", sanoi virallinen sihteeri innostuneena, "se on onni,
että Portugal on niin pieni valtio!"
"Miksi niin?"
"Siksi, että kun johdossa on sellaisia miehiä, se valtio pian
laajenee."
"Nyt imartelette, hyvä sihteeri. Ei, me puhumme vain filosofista
politiikkaa. Se on näennäisesti ihanaa, mutta epäkäytännöllistä.
Jätetään se sikseen. Kassassa on siis, sanotte, sata kahdeksan
tuhatta livreä?"
"Niin juuri, sata kahdeksan tuhatta."
"Eikä ollenkaan velkaa?"
"Ei pienintäkään."
"Se on mallikelpoista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle tiliote."
"Tässä on. Mutta milloin on esittely hovissa, herra sihteeri?
Voin teille sanoa, että tätä kysymystä koko korttelissa pohditaan
uteliaasti, selitellään puolelta ja toiselta ja ollaan melkein
levottomia."
"Kas, kas!"
"Niin, ja tavantakaa nähdään hotellin ympärillä maleksimassa väkeä,
joka varmaan soisi portin olevan lasia."
"Väkeä..." toisti Beausire. "Tämän korttelin väkeä?"
"Ja muitakin. Kun herra lähettiläällä on salainen tehtävä, niin
huomaatte kaiketi, että poliisissa on herännyt halu päästä sen
perille."
"Samaa olen kyllä ajatellut", sanoi Beausire aika lailla hädissään.
"Katsokaapa, herra sihteeri", jatkoi Ducorneau, taluttaen Beausiren
ristikkoakkunan ääreen, joka aukeni erään lisärakennuksen typistettyä
kulmaa kohti. "Näettekö kadulla tuon miehen, jolla on likaisenruskea
päällystakki?"
"Näen kyllä."
"Kuinka hän tähystelee, vai mitä?"
"Tosiaankin. Kukahan tuo mies lienee?"
"Mistä minä tiedän... Ehkä herra de Crosnen asiamiehiä."
"Luultavasti."
"Meidän kesken sanoen, ei herra de Crosne ole hallitusmiehenä herra
de Sartinesin vertainen. Tunsitteko herra de Sartinesin?"
"En, monsieur, en."
"Hän olisi jo aikoja ottanut selville, mitä hommia teillä on. Tosin
olette ryhtynyt varokeinoihin..."
Nyt soi kello.
"Herra lähettiläs soittaa", sanoi Beausire innokkaasti, alettuaan jo
pitää keskustelua kiusallisena.
Sysäten reippaasti oven auki hän työnsi sen molemmilla puoliskoilla
edemmäksi kaksi kumppaniaan, jotka olivat, toisella kynä korvan
takana, toisella luuta kädessä, edellinen jonakin kirjurina,
jälkimäinen siivojana, pitkäksyneet herrain puhelua ja halunneet
ottaa siihen osaa, vaikkapa vain kuunnellen. Beausire arvasi, että
toverit epäilivät häntä, ja päätti olla entistä valppaampi. Nyt hän
kiirehti lähettilään luo, ensin salavihkaa puristettuaan kummankin
ystävänsä ja osaveikkonsa kättä.