Jeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti,
kun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia,
sen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä
kerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia
lakeijoita vanhaan palvelijaansa.
Mutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde
menneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin
olematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa
niin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt
sanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin
Versaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä
talo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän
oli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi
pitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa,
täytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi
ollut valtikka.
Jeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy
huulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän
ja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon,
hyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi
ja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.
"Oikeassa olin", ajatteli Jeanne. "Ei kuningatartakaan palvella
paremmin."
Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille."
Lakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan,
totellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.
Kreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan
liittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin
oli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.
"Sisään", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.
"No?" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään
ettei hänen käskyään oltu toteltu.
"Juuri kun astuin portista täyttääkseni rouva kreivittären
määräyksen", selitti lakeija, "saapui monseigneur paikalle. Ilmoitin
hänelle meneväni hänen hotelliinsa. Hän otti vastaan kreivittären
kirjeen, luki sen, astui vaunuista ja sanoi: Hyvä on, ilmoittakaa
minut."
"Sitten?"
"Monseigneur on täällä ja odottaa, että kreivitär suvaitsisi ottaa
hänet vastaan."
Kreivittären huulille ilmestyi lievä hymähdys, ja nähtävästi hyvillä
mielin hän vastasi parin sekunnin kuluttua:
"Antakaa monseigneurin tulla."
Lieneekö noiden parin sekunnin tarkoituksena ollut jättää
kirkkoruhtinas etuhuoneessa odottamaan vai tarvitsiko niitä rouva de
la Motte suunnitelmansa täydentämiseen? Prinssi ilmestyi kynnykselle.
Oliko Jeannella siis suunnitelma, kun palasi uuteen kotiinsa,
lähetti kutsumaan kardinaalia ja tunsi niin suurta iloa siitä, että
kutsuttu oli kohta saapuvilla? Oli, sillä kuningattaren mielikuvitus
oli virvatulien lailla, jotka valaisevat kokonaista laaksoa
kolkoin välähdyksin, tämä kuninkaallinen ja varsinkin naisellinen
mielikuvitus oli juonikkaan kreivittären katseille paljastanut, mitä
salaisuuksia oli kätkettynä siihen sieluun, joka muuten oli liian
ylpeä kovin huolehtiakseen niiden suojelemisesta.
Matka Versaillesista Pariisiin on pitkä, ja kun kumppanina on
ahneuden henki, ehtii tämä kuiskailla mitä rohkeimpia laskelmia.
Jeannea aivan huumasi tuo puolentoista miljoonan summa levitettynä
timanteissa herrain Böhmerin ja Bossangen jalokivilippaan valkoiselle
satiinille. Olihan puolitoista miljoonaa livreä ruhtinaallinen
omaisuus, varsinkin sen kerjäläispoloisen silmissä, joka vielä
kuukausi sitten kurotti kättään ylhäisten almua kohti! Kieltämättä
oli Saint-Clauden kadun Jeanne de Valois kauempana Saint-Antoinen
esikaupungin Jeanne de Valoisista kuin tämä siitä Jeanne de
Valoisista, joka omisti tuon kaulanauhan. Hän oli siis jo edempänä
kuin puolitiessä rikkautta kohti.
Eikä Jeannen tavoittelema rikkaus ollut petollinen luulo, kuten
usein on jokin kontrahdin määräys, jokin maakiinteistö, jotka kyllä
ovat perin oivallisia, mutta joihin täytyy lisäksi panna älyn tai
silmien tarkkuutta. Ei, tuo kaulakoriste oli aivan toista kuin mikään
kontrahti tai maatila: Kaulakoriste oli ilmeistä rikkautta; lisäksi
se aina säteili ja lumosi, ja koska sitä halusi kuningatar, saattoi
myös Jeanne de Valois siitä uneksia, ja koska kuningatar voi olla
sitä vailla, saattoi rouva de la Motte hyvinkin rajoittaa himonsa
siihen.
Myös esiintyi tuhansia epämääräisiä aatteita, hämäräpiirteisiä,
outoja utukuvia, joiden runoilija Aristofanes sanoi sulautuvan
ihmisiin intohimon hetkinä, tuhansia haluja, omistuskiihkoja
Versaillesin ja Pariisin välisellä matkalla Jeannen mielessä susien,
kettujen ja siivellisten käärmeiden hahmoissa.
Kardinaali, jonka piti nämä haaveet toteuttaa, keskeytti ne
tyydyttäen odottamattomalla läsnäolollaan rouva de la Motten hajun
häntä tavata. Mutta hänellä itsellään oli myös haaveensa, oma
himonsa, jonka hän kätki liehittelyn, näennäisen rakkauden naamiolla.
"Ah, rakas Jeanne", sanoi hän, "te olette jo kotona! Te olette
todellakin käynyt minulle niin välttämättömäksi, että koko päivääni
on synkistänyt ajatus teidän olostanne kaukana luotani. Toivoakseni
olette palannut Versaillesista ainakin terveenä?"
"Kuten näette, monseigneur."
"Ja tyytyväisenä?"
"Ihastuneena."
"Kuningatar otti teidät siis vastaan?"
"Heti saavuttuani vietiin minut hänen luoksensa."
"Teillä on hyvä onni. Voisinpa riemuisesta ilmeestänne päättää, että
kuningatar on puhellut kanssanne kauan."
"Viivyin hänen majesteettinsa huoneessa melkein kolme tuntia."
Kardinaali hätkähti, eikä paljon puuttunut, että hän olisi toistanut
oudolla äänenpainolla sanat "kolme tuntia", mutta hän malttoi
mielensä.
"Te olettekin lumoojatar", sanoi hän, "eikä kukaan voi teitä
vastustaa."
"Nyt te liioittelette, hyvä prinssi."
"En ollenkaan. Ja te sanotte olleenne kolme tuntia kuningattaren
seurassa?"
Jeanne nyökkäsi myöntävästi.
"Kolme tuntia", toisti kardinaali hymyillen. "Mitä kaikkea ehtiikään
teidän kaltaisenne älykäs nainen puhua kolmessa tunnissa!"
"Voin vakuuttaa, monseigneur, etten hukannut aikaani."
"Löisin vaikka vetoa, että noiden kolmen tunnin kuluessa ette
minuutiksikaan muistanut minua", koetti kardinaali arvata.
"Kiittämätön!"
"Todellako?" huudahti kardinaali.
"Olen tehnyt enemmän kuin muistanut teitä."
"Mitä siis olette tehnyt?"
"Olen puhunut teistä."
"Puhunut minusta, kenelle?" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin
sellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa
mielenliikutuksen merkkiä.
"Kelle muulle kuin kuningattarelle?"
Ja lausuessaan nämä kardinaalille niin kallisarvoiset sanat Jeanne
oli kyllin ovela varoakseen katsomasta häntä kasvoihin, ikäänkuin ei
paljoa välittäisi siitä, mitä ne vaikuttivat. Herra de Rohan vavahti.
"Rakas kreivitär, kertokaa minulle! Kaikki, mitä teille sattuu,
koskee todella niin läheltä mieleeni, etten tahdo menettää
ainoatakaan pikku seikkaa."
Jeanne hymyili tietäessään, mikä kiinnitti kardinaalin mieltä,
yhtä hyvin kuin tämä itse. Mutta jo ennakolta hahmoiteltuaan tätä
seikkaperäistä matkakertomusta ja haluten siitä puhua, vaikkei olisi
pyydettykään, hän aloitti hitaasti, niin että toinen sai häneltä
houkutella melkein joka sanan. Hän kuvasi koko kohtauksen, esitti
kaikki puhelut ja sai joka kohdalta todistetuksi, että jokin niistä
ihmeellisistä sattumista, joista hovimiesten onni riippuu, oli
hänet toimittanut Versaillesiin ihan keskelle erikoisia olosuhteita
ja tapahtumia, joiden nojalla yhdessä päivässä voi ventovieraasta
tulla melkein erottamaton ystävä. Jeanne de la Motte olikin yhdessä
päivässä perehtynyt kuningattaren onnettomuuksiin, kuninkaallisuuden
voimattomuuteen.
Kardinaali oli kuunnellessaan panevinaan huomiota vain siihen, mitä
kuningatar oli lausunut Jeannea itseään varten, ja Jeanne pani
erityistä painoa siihen, mitä kuningatar oli sanonut kardinaalista.
Tuskin oli kertomus päättynyt, kun huoneeseen astui sama lakeija
ilmoittaen, että illallinen oli valmiina. Jeanne antoi kardinaalille
kutsun silmäniskulla; kardinaali hyväksyi sen nyökkäyksellä.
Hän tarjosi käsivartensa talonemännälle, joka oli niin pian tottunut
uuteen asemaansa, ja he siirtyivät ruokasaliin. Kun ateria oli
päättynyt, kun kardinaali oli pitkin siemauksin ahminut toivoa ja
rakkautta lumoojattaren ainakin kymmenen kertaa uudistamista ja
keskeyttämistä matkamuistelmista, tuli hänen lopulta pakko tehdä
tiliä tämän naisen kanssa, jolla oli käsissään valtiaiden sydämiä.
Sillä hän huomasi tuntien kauhunsekaista hämmästystä, että kreivitär
ei pysytellyt mahtavana, kuten mikä tahansa nainen, jota tavoitellaan
ja tarvitaan, vaan osoitti hänen toiveilleen erinomaista suopeutta,
aivan toisenlaista kuin se tuima ylpeys, joka tuli esille heidän
viimeksi syödessään illallista tässä samassa paikassa.
Tällä kertaa Jeanne hoiti emännän tehtäviä naisena, joka ei osaa
hallita ainoastaan itseään, vaan muitakin: katseessa ei vähääkään
hämiä, äänessä ei mitään arkuutta. Mutta hänpä olikin, tutustuakseen
ylimystön käytöstapaan, seurustellut koko päivän Ranskan aatelin
hienoston kanssa; olihan verraton kuningatar hänelle lausunut: hyvä
kreivitär. Myöskin kardinaali, vaikka itse oli muita etevämpi,
mukaantui tähän etevämmyyteen eikä yrittänyt nousta sitä vastaan.
"Kreivitär", sanoi kardinaali tarttuen hänen käteensä, "teissä on
kaksi naista."
"Kuinka niin?" kysyi Jeanne.
"Eilinen ja tämänpäiväinen."
"Kumpi teidän korkea-arvoisuuttanne enemmän miellyttää?"
"En osaa sanoa. Mutta tämäniltainen on kuin joku Armida tai Kirke,
jota ei voi vastustaa."
"Ja jota toivoakseni ette aiokaan vastustaa, monseigneur, niin
prinssi kuin olettekin."
Prinssi solui tuolilta alas ja polvistui rouva de la Motten eteen.
"Almuako pyydätte!" kysyi tämä.
"Ja odotan, että sen mulle suotte."
"Nyt on anteliaisuuden päivä", vastasi Jeanne. "Valoisin kreivitär on
päässyt arvoonsa, hän on nyt hovinainen; pian hän kuuluu Versaillesin
ylimpiin naisiin. Hän voi siis avata kätensä ja ojentaa sen kelle
hyväksi näkee."
"Vaikkapa prinssille?" sanoi kardinaali.
"Vaikkapa kardinaalille?" vastasi Jeanne.
Kardinaali painoi pitkän ja hehkuvan suudelman tälle kauniille,
itsenäiselle kädelle; sitten hän, silmillään kysyttyään kreivittären
katseelta ja hymyltä, nousi taas seisaalle, astui etuhuoneeseen ja
kuiskasi pari sanaa palvelijalleen. Pari minuuttia senjälkeen kuului
poistuvien vaunujen jyrinää. Kreivitär kohotti päätään.
"Niinpä siis olen, kreivitär", sanoi kardinaali, "polttanut laivat
takanani!"
"Siinä ei ole suurtakaan ansiota", vastasi kreivitär, "kun olette
satamassa."