Rouva de la Motte oli asettunut taas paikalleen, seisten syrjässä,
kuten ainakin häveliäs nainen, mutta tarkkaavaisena, kuten sopi
naisen, jonka oli annettu jäädä kuuntelemaan.
Juhlapukuisina ilmestyivät herrat Böhmer ja Bossange vastaanottoon
kuningattarensa luokse. He astuivat yhtä mittaa kumarrellen
Marie-Antoinetten nojatuolin eteen.
"Jalokivikauppiaita", sanoi tämä, "tulee tänne puhumaan vain
jalokivistä. Satutte pahaan aikaan, hyvät herrat."
Herra Böhmer alkoi puhua; hän oli yhtiön puhuja.
"Madame, me emme tule tarjoomaan teidän majesteetillenne tavaraa,
sillä pelkäsimme olevamme tungettelevia."
"Mitä vielä!" sanoi kuningatar, jo katuen, että oli esiintynyt kovin
jyrkkänä. "Koristeiden katseleminen ei vielä ole ostamista."
"Totta, madame", jatkoi Böhmer, tavoitellen lauseensa loppuosaa,
"mutta tulemme täyttämään velvollisuutta, ja se on meitä rohkaissut."
"Velvollisuutta..." toisti kuningatar hämmästyneenä.
"Asia koskee yhä sitä kaunista timanttista kaulanauhaa, jota teidän
majesteettinne ei ole suvainnut ottaa."
"Vai niin... vai kaulanauhaa... Siihenkö taas jouduttiin?" virkkoi
Marie-Antoinette nauraen.
Böhmer pysyi vakavana.
"Tosin se on hyvin kaunis, herra Böhmer", jatkoi kuningatar.
"Niin kaunis, madame", sanoi Bossange ujosti, "että vain teidän
majesteettinne on kyllin arvokas sitä pitämään."
"Minua lohduttaa kuitenkin se", sanoi Marie-Antoinette kevyesti
huokaisten, mikä ei jäänyt rouva de la Mottelta huomaamatta, "että se
maksaa puolitoista miljoonaa, eikö niin?"
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi Böhmer.
"Ja että", jatkoi kuningatar, "nykyisenä herttaisena aikakautena kun
kansojen sydämet ovat jäähtyneet niinkuin Jumalan aurinko, ei enää
ole hallitsijaa, joka voisi timanttisesta kaulakoristeesta maksaa
viisitoista sataa tuhatta livreä."
"Viisitoista sataa tuhatta livreä!" toisti rouva de la Motte
uskollisena kaikuna.
"Niin että, hyvät herrat, mitä en ole voinut tai mitä ei ole sopinut
ostaa, sitä ei kukaan muukaan saa... Voisitte väittää, että sen
kappaleet ovat arvokkaita. Se on totta; mutta minun ei käy kateeksi
paria, kolmea timanttia, vaikka voisinkin kadehtia kuuttakymmentä."
Tällöin kuningatar hykersi käsiään ikäänkuin hyvillään, ja samalla
hänen ehkä teki mieli hiukan kiusoitella herroja Böhmeriä ja
Bossangea.
"Mutta juuri siinä teidän majesteettinne erehtyy", sanoi Böhmer, "ja
se velvollisuus, jonka vuoksi olemme teidän majesteettinne luokse
tulleet, koskee juuri sitä seikkaa: tämä kaulanauha on myyty."
"Myyty!" huudahti kuningatar käännähtäen.
"Myyty!" toisti rouva de la Motte, jossa hänen suosijattarensa
liikahdus herätti epäilystä luuloteltuun kieltäymykseen nähden.
"Kelle?" kysyi kuningatar.
"Ah, madame, se on valtiosalaisuus."
"Valtiosalaisuus! No sille me nauramme", sanoi Marie-Antoinette
leikillisesti. "Kun ei sanota, herra Böhmer, eikö se usein ole samaa
kuin ettei voida mitään sanoa?"
"Madame!"
"Niin, niin, valtiosalaisuus! Se on meille hyvin tuttua. Varokaa
herra Böhmer, ellette sitä meille ilmaise, niin toimitan herra de
Crosnen asiamiehet sen teiltä varastamaan."
Ja hän alkoi sydämellisesti nauraa, siten peittelemättä
näyttäen mielipiteensä luulotellusta salaisuudesta, joka esti
jalokivikauppiaita ilmoittamasta ostajan nimeä.
"Teidän Majesteettinne", sanoi Böhmer arvokkaasti, "on saapa osakseen
toisenlaista kohtelua kuin muut ostajamme; me olemme tulleet
sanomaan, että kaulanauha on myyty, koska se on myyty, ja meidän on
täytynyt salata ostajan nimi, koska kauppa on todellakin tehty salaa
erään lähettilään kautta, joka tahtoo pitää saapumisensa salassa."
Kuullessaan puhuttavan lähettiläästä kuningatar purskahti uudestaan
nauruun. Hän kääntyi rouva de la Motteen päin ja sanoi:
"Herra Böhmerissä on se ihailtava ominaisuus, että hän kykenee
uskomaan, mitä nyt puhuu. Kuulkaapa, Böhmer, sanokaa edes, mistä
maasta tuo lähettiläs on tullut?... Ei, se kai olisi liikaa, mutta
ainakin ensi kirjain hänen nimestään! Ei muuta..."
Ja nyt hän ei enää voinut hillitä uutta naurunpuuskausta.
"Portugalin lähettiläs", sanoi Böhmer alentaen ääntään; ikäänkuin
pelastaakseen salaisuutensa edes rouva de la Motten korvilta.
Kuningatar hillitsi itsensä äkkiä, kun sai näin määrätyn tiedon.
"Portugalin!" ihmetteli hän. "Mutta ei täällä ole sen maan
lähettilästä, Böhmer."
"On tullut tätä varten erityinen, madame."
"Teidänkö luoksenne... salaa?"
"Niin, madame."
"Kuka se on?"
"Herra de Souza."
Kuningatar ei vastannut. Hän heilutteli päätään hetkisen ja sanoi
sitten, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä:
"Vai niin, sitä parempi hänen majesteetilleen Portugalin
kuningattarelle. Timantit ovat kauniita. Älkäämme niistä enää puhuko."
"Päinvastoin, madame; teidän majesteettinne suvainnee antaa minulle
luvan niistä puhua..."
"Meille luvan", sanoi Böhmer katsahtaen yhtiömieheensä.
Bossange kumarsi syvään.
"Oletteko nähnyt ne timantit, kreivitär?" kysyi kuningatar luoden
katseen Jeanneen päin.
"En, madame."
"Kauniita timantteja!... Vahinko, etteivät nämä herrat ottaneet niitä
mukaansa."
"Tässä ne ovat", sanoi Bossange innokkaasti.
Ja hän otti hatusta, jota piteli kainalossaan, pienen litteän
lippaan, jossa koristetta säilytettiin.
"Katsokaapa, kreivitär", sanoi kuningatar, "tuo teitä varmaan
huvittaa, kun olette nainen."
Ja hän siirtyi hiukan syrjemmälle pienen porsliinipöydän luota, jolle
Böhmer levitti kaulanauhan niin taitavasti, että useimmat jalokivien
särmistä, valon niihin osuessa, säkenöivät kuin tulessa. Jeanne
huudahti ihastuksesta, eikä kauniimpaa olisi voinutkaan kuvitella.
Timantit olivat kuin tulenkielekkeitä, milloin vihreänpunaisia,
milloin taas valkeita kuin itse päivänvalo. Böhmer pani koristeen
värähtelemään, ja sen ihmeelliset leimahdukset näkyivät ryöppynä
virtaavan.
"Ihmeen kaunis!" ihaili Jeanne aivan hurmaantuneena.
"Puolitoista miljoonaa livreä, mutta mahtuu yhteen kouraan!" vastasi
kuningatar tekeytyen niin filosofisen tyyneksi, kuin Geneven Rousseau
olisi koskaan voinut olla sellaisessa tilaisuudessa.
Mutta Jeanne tajusi tässä kylmäkiskoisuudessa olevan muutakin eikä
menettänyt toivoa, että saisi kuningattaren mielen kääntymään. Hän
siis tutki koristetta kauan ja sanoi:
"Herra jalokivikauppias oli oikeassa; maailmassa on vain yksi
kuningatar kyllin ansiokas tätä pitämään -- teidän majesteettinne."
"Mutta minun majesteettini ei pane sitä kaulaansa", vastasi
Marie-Antoinette.
"Emme katsoneet voivamme sitä päästää Ranskan ulkopuolelle, madame,
ennenkuin saisimme teidän majesteetillenne alamaisesti lausua
siitä mielipahamme. Tämän koristeen tuntee koko Eurooppa, ja sen
omistamisesta kilpaillaan. Kun kerran Ranskan kuningatar on siitä
kieltäytynyt, saakoon kuka tahansa hallitsijatar sillä itseään
koristaa, sillä kansallisylpeytemme täytyy se sietää siihen nähden,
että teidän majesteettinne on uudestaan ja lopullisesti hylännyt
tarjouksemme."
"Kieltävän vastaukseni on teille ilmoitettu", vastasi kuningatar. "Ja
se on julkisesti tunnettu. Minua on siitä niin paljon kiitetty, etten
kadu."
"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä", sanoi Böhmer, "että teidän
majesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin
aateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että
Ranskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut
laivan."
"Ei puhuta siitä enää", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen
viimeisen silmäyksen.
Jeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.
"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte
niinkuin minäkin."
"En tiedä", mutisi Jeanne.
"Oletteko katsellut kylliksenne?" kiiruhti kuningatar kysymään.
"Katselisin vaikka aina, madame."
"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei
se timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan
arvo, sen pahempi."
Nämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän
tilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun
hänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut
saanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:
"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne
se aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat
Kleopatroja tai Venuksia."
Ja siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti
sen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten
hienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui
kuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.
"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!" sanoi Jeanne.
Marie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi.
Hänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento
kaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin
joutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine,
käherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli
rohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan
alimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen.
Kuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki
olisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin,
että ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana
tahtoi temmata koristeen yltään.
"Riittää jo", sanoi hän, "riittää!"
"Se on koskenut, teidän majesteettianne", sanoi Böhmer. "Nyt ei sovi
antaa kenenkään muun sitä pitää."
"Mahdotonta", vastasi kuningatar päättävästi. "Hyvät herrat, olen
hetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi
virhe."
"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen",
sanoi Böhmer hänelle salavihkaa. "Huomenna tulemme uudestaan."
"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun
tuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan
parempia maksuehtoja."
"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu", vastasi kohta Böhmer
ollen jälleen kauppias.
"Viekää pois!" huudahti kuningatar. "Timantit lippaaseen, heti!"
"Teidän majesteettinne ehkä unohtaa, että tällainen koriste on rahaa
ja että se sadankin vuoden päästä on ainakin sen arvoinen kuin
nytkin", huomautti Jeanne.
"Antakaa minulle puolitoista miljoonaa livreä, kreivitär", vastasi
kuningatar väkinäisesti hymyillen, "niin saadaan nähdä."
"Voi jospa minulla olisi!..."
Hän vaikeni. Pitkät lauseet eivät aina ole sen arvoisia kuin sovelias
sanomatta jättäminen.
Böhmer ja Bossange käyttivät neljännestunnin sovitellakseen
koristeen lippaaseen ja kiertääkseen lukon kiinni, mutta kuningatar
ei hiiskahtanutkaan. Hänen teeskennellystä ilmeestään, hänen
vaitiolostaan saattoi nähdä, että vaikutelma oli ollut syvä ja
taistelu kova. Tapansa mukaan, kun oli harmissaan, hän nytkin otti
käteensä kirjan ja selaili sitä lukematta.
Jalokivikauppiaat tekivät lähtöä ja sanoivat:
"Eikö siis teidän majesteettinne halua?"
"En... en", huokasi kuningatar, tällä kertaa salaamatta huokaustaan.
He poistuivat. Jeanne huomasi, että kuningattaren jalka polki
samettipatjaa, johon siitä jäi näkyvä merkki.
"Hän kärsii", ajatteli kreivitär seisten liikkumatta.
Äkkiä kuningatar nousi, käveli kerran edestakaisin ja pysähtyi
Jeannen eteen, jonka katse kiilui häntä kohti.
"Kreivitär", sanoi hän kuivasti, "kuningas ei näy tulevan takaisin.
Pikku anomuksemme lykätään ensi vastaanottoon."
Jeanne kumarsi alamaisesti ja astui takaperin ovelle asti.
"Mutta minä pidän teitä muistissa", lisäsi kuningatar lempeästi.
Jeanne painoi huulensa Marie-Antoinetten kädelle niin hartaana kuin
tarjoisi koko sydämensä ja lähti jättäen kuningattaren harmiensa ja
huumaustensa valtaan.
"Voimattomuuden harmit, halun huumaukset", tuumi Jeanne. "Ja
sittenkin kuningatar! Mitä vielä, hän on nainen!"
Kreivitär katosi näkyvistä.