Herra de Crosne, erinomaisen kohtelias mies, oli mitä pahimmassa
pulassa kuninkaan ja kuningattaren välisen selityksen jälkeen. Mutta
eipä olekaan perin helppo täydellisesti tuntea naisen salaisuuksia,
varsinkaan kun tämä nainen on kuningatar ja asiana on huolehtia
kruunun eduista ja valtiattaren maineesta. Hän tajusi saavansa kestää
kaikessa ankaruudessaan naisen suuttumuksen ja kuningattaren harmin,
mutta hän oli rohkeasti turvautunut velvollisuuteensa, ja hänen hyvin
tunnettu hieno käytöstapansa sai olla haarniskana lieventämässä ensi
iskuja. Hän astui siis sisään rauhallisena hymyhuulin.
Kuningatar sitävastoin ei hymyillyt.
"Kuulkaapa, herra de Crosne", sanoi hän, "nyt on meidän vuoromme
ryhtyä selityksiin."
"Odotan teidän majesteettinne käskyjä."
"Te varmaankin tiedätte syyn kaikkeen siihen, mitä osakseni on
tullut, herra poliisiministeri."
Herra de Crosne katseli ympärilleen hieman hätääntyneenä.
"Älkää olko levoton", jatkoi kuningatar. "Te tunnette nämä molemmat
naiset varsin hyvin; tunnettehan kaikki ihmiset."
"Melkein", vastasi poliisiministeri. "Tunnen henkilöt, tunnen
seuraukset, mutta en syytä siihen, mistä teidän majesteettinne puhuu."
"Minun on siis pakko ikäväkseni se teille ilmoittaa", sanoi
kuningatar harmissaan toisen rauhallisuudesta. "Tosin voisin ilmaista
teille salaisuuteni, kuten tässä suhteessa on tapana, kuiskaten tai
syrjässä, mutta minä olen ruvennut puhumaan avoimesti ja kovaa. Ne
seuraukset, sitä sanaahan te käytitte, ne seuraukset, joiden vuoksi
valitan, johtuvat luullakseni siitä, että jokin minun näköiseni
nainen käyttäytyy huonosti ja näyttelee itseään kaikkialla, missä
luulette näkevänne minut, te, monsieur, tai teidän väkenne."
"Teidän majesteettinne näköinen!" ihmetteli herra de Crosne, liian
kiintyneenä torjumaan kuningattaren hyökkäystä havaitakseen Jeannen
hetkellistä hämiä ja Andréen huudahdusta.
"Onko sellainen otaksuma teistä mahdoton? Vai tahdotteko ennemmin
uskoa, että eksytän itseäni tai teitä?"
"Madame, siitä ei ole puhe, mutta kuinka suuresti joku nainen
olisikin teidän majesteettinne näköinen, on kumminkin siksi paljon
eroa, ettei harjaantunut silmä voi erehtyä."
"Siinä voi erehtyä, monsieur, koska erehdytään."
"Ja minä voisin mainita esimerkin", huomautti Andrée.
"Niinkö?"
"Ollessani isäni luona kotona Taverney-Maison-Rougessa meillä oli
palvelustyttö, joka kohtalon oikusta oli..."
"Minun näköiseni?"
"Niin, teidän majesteettinne näköinen ihan eksyttävästi."
"Minne se tyttö sitten joutui?"
"Silloin emme vielä tienneet, että teidän majesteettinne mieli on
niin ylevä, niin jalo, ja isäni pelkäsi tämän yhdennäköisyyden
olevan kuningattarelle vastenmielisen, ja niin kauan kuin olimme
Trianonissa, pidimme sitä tyttöä piilossa koko hovin huomiolta."
"Siinä näette, herra de Crosne! Joko asia kiinnittää mieltänne?"
"Suuresti, madame."
"Entä sitten, rakas Andrée?"
"Niin, madame, sitten se tyttö, hän kun oli levoton ja
kunnianhimoinen, kyllästyi olemaan niin piilossa; hän lienee saanut
huonon tuttavan, ja eräänä iltana, kun minun piti mennä makuulle,
sain ihmeekseni huomata, että hän oli poissa. Haettiin, kaikki
turhaan. Hän oli hävinnyt."
"Ja samalla se kaksoiseni kaiketi varasti teiltä jotakin?"
"Ei, madame, minulla ei ollut mitään."
Jeanne oli tätä puhelua kuunnellut perin tarkkaavasti, kuten voi
helposti käsittää.
"Tästä kaikesta ette siis tiennyt mitään, herra de Crosne?" sanoi
kuningatar.
"En, madame."
"On siis olemassa nainen, joka on eksyttävästi minun näköiseni, eikä
teillä ole siitä tietoa! Valtakunnassa on niinmuodoin näin tärkeä
ilmiö, vaikuttaen vakavaa hämminkiä, mutta te ette ole ensimmäinen,
joka sen tietäisi? Myöntänette, monsieur, että poliisinne on huonossa
kunnossa?"
"Ei suinkaan, madame", väitti poliisiministeri. "Olkoon rahvaan
asiana ylentää minunlaiseni virkamiehen toimia Jumalan tekojen
tasalle, mutta teidän majesteettinne, jolla on sijansa minua niin
paljon korkeammalla tässä maallisessa Olympossa, tietää hyvinkin,
että kuninkaan virkamiehet ovat vain ihmisiä. Minä en voi komentaa
tapauksia, ja näiden joukossa on niin merkillisiä, että ihmisäly
tuskin pystyy niitä käsittämään."
"Kun on saanut kaikki mahdolliset keinot tunkeutuakseen
lähimmäistensä ajatuksiinkin, kun asiamiestensä kautta kustantaa
urkkijoita ja näiden avulla saa merkitä muistiin kaikki eleenikin
kuvastimen edessä, niin jollei silloin hallitse tapauksia..."
"Madame, kun teidän majesteettinne vietti yön linnan ulkopuolella,
tiesin sen. Oliko poliisi huonossa kunnossa? Ei suinkaan. Sinä
päivänä teidän majesteettinne kävi tämän rouvan luona, Saint-Clauden
kadun varrella. Maraisin kaupunginosassa. Asia ei koske minua. Kun
teidän majesteettinne ilmestyi Mesmerin ammeen ääreen Lamballen
prinsessan seurassa, olitte te todella siellä, kuten uskon; poliisini
oli silloinkin hyvässä kunnossa, koska asiamieheni näkivät teidät.
Kun teidän majesteettinne kävi oopperanaamiaisissa..."
Kuningatar kohotti päätään kiivaasti.
"Sallikaa minun jatkaa, madame. Sanon teidän majesteetillenne,
niinkuin Artoisin kreivi on sanonut. Jos lanko voi erehtyä kälynsä
piirteistä, niin suuremmalla syyllä voi erehtyä pienipalkkainen
poliisimies. Poliisi on luullut nähneensä teidät ja sen ilmoittanut.
Silläkin kertaa oli poliisini hyvä. Ja teidän majesteettinne
myöntänee, että asiamieheni ovat koko hyvin olleet selvillä
siitä sepustajasta, joka sai herra de Charnylta niin kunnollisen
selkäsaunan?"
"Herra de Charnylta!" huudahtivat yhtaikaa Andrée ja kuningatar.
"Se tapaus ei ole vielä vanha, madame, ja kepiniskujen jäljet ovat
Reteaun selässä hyvin tuoreet. Tämäntapaiset jutut olivat edeltäjäni,
herra de Sartinesin vahvin puoli, hän kun osasi niitä niin henkevästi
esittää kaupunginpalvelijalle tai suosikille."
"Onko herra de Charny käynyt käsiksi siihen heittiöön?"
"Tiedän vain sen, mitä niin moitittu poliisi on ilmoittanut, ja
teidän majesteettinne lienee samaa mieltä kuin minäkin, että
tuolla poliisilla täytyy olla edes hiukan älyä saadakseen ilmi sen
kaksintaistelun, joka tuosta jutusta seurasi."
"Herra de Charnyn kaksintaistelu! Onko herra de Charny taistellut?"
huudahti kuningatar.
"Sanomalehtimiehen kanssa?" kysyi Andrée hätäisesti.
"Ei sinnepäinkään; niin säällisesti suomittu kynäniekka ei olisi
jaksanut herra de Charnylle antaa sitä miekaniskua, joka oli syynä
hänen pahoinvointiinsa, tuolla etuhuoneessa."
"Haavoitettu, hän on haavoitettu!" hätäili kuningatar.
"Mutta milloin ja miten se on tapahtunut? Nyt te erehdytte, herra de
Crosne."
"Teidän majesteettinne saa minut muuten niin usein kiinni
erehdyksestä, että nyt sallinette minun olla oikeassa."
"Hän oli juuri äsken täällä."
"Sen tiedän."
"Minä kyllä näin, että hänellä oli jokin vaiva", sanoi Andrée. Nämä
sanat hän lausui sillä äänensävyllä, että kuningatar tajusi ne
vihamielisiksi ja kääntyi kiivaasti, luoden äkillisen katseen kuin
vastaiskun, joka kestettiin uljaasti.
"Mitä sanotte?" kysyi Marie-Antoinette. "Huomasitte herra de Charnyn
kärsivän, mutta ette minulle maininnut!"
Andrée oli vaiti. Jeanne kiirehti avuksi suosikille, josta hänen piti
saada itselleen ystävä.
"Minäkin", sanoi hän, "olin näkevinäni, että herra de Charny vaivoin
pysyi pystyssä sillaikaa, kun teidän majesteettinne suvaitsi häntä
puhutella."
"Vaivoin pysyi", vakuutti vielä Andrée ylpeänä, kiittämättä
kreivitärtä edes silmäyksellä.
Herra de Crosne, hän, jota oli aikomus kuulustella, sai nyt mielin
määrin tarkastella näitä kolmea naista, joista Jeanne yksin muisti
olevansa poliisiministerin nähtävänä.
"Monsieur", sanoi vihdoin kuningatar, "kenen kanssa ja minkä vuoksi
herra de Charny on taistellut?"
Tällä välin Andrée ehti malttaa mielensä.
"Erään aatelismiehen kanssa, joka... Mutta hyväinen aika, madame,
nythän on enää tarpeetonta... Molemmat vastustajat ovat tällä
hetkellä hyvässä sovussa, koska äsken puhelivat teidän majesteettinne
läsnäollessa."
"Täälläkö?"
"Niin, juuri täällä... Voittaja astui ulos ensin, vain parikymmentä
minuuttia sitten."
"Herra de Taverney!" huudahti kuningatar, silmissä kiukun salama.
"Veljeni!" mutisi Andrée, moittien itseään siitä itsekkyydestä, ettei
ollut heti kaikkea ymmärtänyt.
"Todellakin arvelen", sanoi poliisiministeri, "että herra de
Charnylla on ollut kaksintaistelu juuri herra de Taverneyn kanssa."
Kuningatar löi kiivaasti käsiään yhteen, mikä hänessä osoitti
tulisinta kiukkua.
"Se on sopimatonta... säädytöntä", sanoi hän. "Mitä... Amerikan tavat
tänne Versaillesiin... Mutta sitäpä minä en siedä."
Andrée laski päänsä, herra de Crosne samoin.
"Jos onkin samoillut herrain Lafayetten ja Washingtonin kanssa",
kuningatar oli lausuvinaan tämän nimen ranskaksi, "ei minun hoviani
silti saa muuttaa kuudennentoista vuosisadan turnailukentäksi. Ei,
ja sen sanon vieläkin, ei. Andrée, teidän olisi pitänyt tietää, että
veljenne oli taistellut."
"Nyt sen kuulen, madame", vastasi Andrée.
"Miksi hän on tapellut?"
"Sitä olisi voinut kysyä herra de Charnylta, joka tappeli hänen
kanssaan", sanoi Andrée kalpeana, leimuavin katsein.
"Minä en kysy, mitä herra de Charny on tehnyt", vastasi kuningatar
töykeästi, "vaan juuri sitä, mitä on tehnyt herra Filip de Taverney."
"Jos veljeni on ollut miekkasilla", selitti nuori tyttö päästellen
sanoja yksitellen, "ei hän ole voinut olla sillä palvelematta teidän
majesteettianne."
"Tarkoitatteko, neiti, ettei herra de Charny ole kaksintaistelulla
minua palvellut?"
"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen", vastasi
Andrée samalla äänenpainolla, "että nyt puhun vain veljestäni enkä
kenestäkään muusta."
Marie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän
tarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli
kerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä
erään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten
kädestään.
"Kiitos, herra de Crosne", sanoi hän poliisiministerille, "te olette
saanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista
näistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä
kunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä,
josta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!"
Ja hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de
Crosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja
saaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä,
ja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui
hänelle "hyvästi" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa.
Jeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään.
Silloin astui sisään rouva de Misery.
"Madame", sanoi hän kuningattarelle, "onko teidän majesteettinne
luvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?"
"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää
vielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne
paremman rauhan."
Näin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen
ilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän
tahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa
vastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä
silmää, hätkähtämättä.
"Terästä, terästä!" tuumi kuningatar huokaisten. "Terästä nuo
Taverneyt, mutta kultaa myös."
"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte?
Tiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?"